ILMOJEN HALKI KÄY LENTÄJÄN TIE

Vaasa 16.08 .2014

Olo on kuin minut olisi istutettu hiekkatiellä heittelehtivään kuplavolkkariin, jonka sivuikkunasta yritän saada kuvaa ohikiitävästä maisemasta. Kuitenkin sillä erotuksella, että keikumme ilmassa muutaman sadan metrin korkeudessa Merenkurkun yläpuolella.

Olin kurkiretkellämme saanut Jaakolta vinkin mahdollisuudesta edulliseen ilmakuvaukseen ja innostuin siitä heti. Niinpä jo viikon päästä rullasimme Jouko Jänisojan ohjaaman Cessnan kyydissä Vaasan lentokentän kiitoradalla. Jaakko, joka oli juuri suoriutunut omasta kuvauskeikasta, oli asettunut takaistuimelle ja minä sijoittauduin pelkääjän paikalle.

Lyhyen kiihdytyksen jälkeen kone ponnahti sääsken lailla ilmaan ja kaarsi ketterästi kohti Merenkurkkua. Heti kun saimme vähän korkeutta havaitsin omin silmin sen, mistä minua oli jo ehditty varoittaa. Tummat pilvet roikkuivat raskaina saariston yläpuolella. Koko aamupäivän matkalla Vaasaan aurinko oli paistanut pilvettömältä sinitaivaalta, eikä lentokentälläkään taivaalla näkynyt pilven kiekuraakaan. Niinpä Jaakon välittämä tieto pilvisestä säästä yllätti minut täysin. Onneksi pilvipeitteeseen oli nopeasti muodostumassa repeämiä, ja kun saavuimme saariston yläpuolelle Björköbyn kohdalla oli jo aurinkoinen kaistale sinitaivasta. Aivan selkeää ilma ei kuitenkaan ollut, etsimen kautta saattoi nähdä ohuen usvan joka teki kuvasta aavistuksen utuisen.

Onneksi tätä ei tarvinnut kauan harmitella, sillä heti kuvaamisen alettua minulla oli muuta ajateltavaa. Kyseessä oli aivan normaali pienkone, jota ei tietenkään oltu millään tavoin varusteltu ilmakuvauksiin. Olin vuosia aiemmin ottanut valokuvia vastaavanlaisesta koneesta, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä oli edessä. Tästä huolimatta kuvaamisen hankaluus yllätti minut.

Kameran sai työnnettyä ulos pienestä sivuikkunasta, jonka ulospäin avautuva lasi pysyi tukevasti vaaka-asennossa ilmavirran vaikutuksesta. Jo pelkän sopivan kuvausasennon ja kuvarajauksen löytyminen tuotti hankaluuksia. Kun kiemurtelun jälkeen lopulta löysin sopivan kuvausasennon ja sain aseteltua sommittelun kohdalleen, jostain reunasta ilmestyi kuvaan siivenkärki tai joku muu koneen osa. Kameraa oli nimittäin todella vaikea saada pysymään paikallaan, sillä käteni lähtivät täysin tiedostamatta seuraamaan alla lipuvaa maisemaa. Aika ajoin konetta heiluttavat ilmavirtaukset eivät myöskään helpottaneet tehtävää. Kun sitten vihdoin sain tilanteen jollain lailla hallintaani, kone olikin jo lentänyt kuvattavan kohteen ohi. Jos kyseessä olisi ollut valokuvaus, olisin tässä ajassa saanut jo runsaasti kuvia. Paniikki alkoi kurkistella olkapääni takaa, kun ymmärsin, että tunnin lentoajasta oli enää jäljellä puolet, enkä ollut saanut yhtään kelvollista otosta. Ennen lentoa olin kuvitellut, että ehtisin ottaa useita otoksia eri puolilta saaristoa. Nopea tilannearvio tuotti johtopäätöksen, että näin ei tulisi tapahtumaan. Oli selvää, että minun täytyi vaihtaa taktiikkaa.

Lensimme juuri Lappörenin yläpuolella, jossa sijaitsee maannousun seurauksena syntynyt hieno kluuvijärvien ketju. Tämä kohde oli riittävän näyttävä, joten päätin keskittyä sen kuvaamiseen. Pyysin lentäjää siirtymään hieman ylemmäs ja kaartelemaan kluuvijärvien yläpuolella. Korkeammalla lentäminen antoi kuvaamiselle hieman enemmän pelivaraa. Valitsin sopivalta tuntuvan rajauksen, puristin kameraa tiukasti itseäni vasten ja käskytin aivojani pitämään kameraa paikallaan. Jouko ohjasi koneen varmoin ottein uudestaan ja uudestaan fladarintaman ylitse. Vähitellen tunsin saavani otetta kuvaamisesta, mutta kun Jouko ilmoitti, että meidän olisi aika palata kentälle, en ollut ollenkaan varma olinko onnistunut riittävän hyvin.

Kentälle palattuamme oloni oli hyvin ristiriitainen. Jännittyneenä, hyvin epämukavassa asennossa työskentely oli vienyt kaikki voimani. Olin uupunut, enkä lainkaan varma siitä millaista materiaalia olin saanut tallentumaan kameralle. Myöhemmin sain huokaista helpotuksesta, sillä olin kuin olinkin onnistunut kuvaamaan muutamia varsin käyttökelpoisia otoksia.

Helmenpyytäjiä Valassaarilla

16 – 17.08.2014

Lennon jälkeen minulla olikin sitten jo kiire suunnata kohti Valassaarta, jossa olisi muutaman seuraavan yön aikana tarkoitus kuvata helmipöllöjä ja niiden rengastamista. Kyseessä oli syksyn viimeinen kuvausetappi, jonka jälkeen käynnistyisi tiivis urakka koostaa kesän kuvamateriaaleista Ylelle traileri. Trailerin toteuttamisen kannalta kuvauskesä oli ollut lievästi sanottun lyhyt, joten kuville helmipöllöistä olisi kyllä käyttöä.

Helmipöllöt lähtevät joka syksy vaelluslennoilleen etsimään uusia asunsijoja. Vaeltavien lintujen määrä vaihtelee vuosittain, mutta jo aiemmin Valassaarelta kantautuneet tiedot kertoivat, että tänä syksynä lintuja on runsaasti liikkeellä. Jo kaksi yötä saarella viettäneen Tapio Osalan pyydyksiin oli ensimmäisenä yönä tarttunut 17 ja toisena jopa 22 helmipöllöä. Tällaisen runsauden keskellä olisi hyvät mahdollisuudet saada pöllöistä monenlaista kuvaa.

Vesan kyyditseminä saavumme Valassaarille myöhään iltapäivällä. Mukana veneessä on myös pöllöjen valokuvaamista harrastava Jukka Kahama. Saarella olivat jo valmiiksi Tapion lisäksi Outi Nejman sekä heidän ystävänsä Karen Pole Uudesta Seelannista.

Illan hämärtyessä Tapio viritti pyydysverkot valmiiksi. Verkot oli ripustettu muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme sijaitsevaan pieneen metsikköön ja niiden lähelle oli vedetty kaiuttimet joista soitettiin helmipöllöjen houkutusääntä. Pöllöjen soidinhuuto kaikui pimenevässä yössä, kun aloimme odottaa ensimmäisten lintujen ilmestymistä. Varsinainen rengastus tapahtuisi sisätiloissa Lintutieteellisen yhdistyksen majassa. Olin kuitenkin virittänyt kameran ulos rakennuksen lähellä sijaitsevan pihlajan juurelle. Suunnitelmani oli, että ensimmäisessä vaiheessa keskityn ottamaan kuvia pöllöistä, kun ne päästetään rengastuksen jälkeen vapauteen. Olin antanut kertoa itselleni, että rengastetut linnut ovat usein hieman pölmästyneitä ja saattavat jäädä läheisiin puihin joksikin aikaa ihmettelemään tapahtunutta. Olimme sopineet, että rengastettuaan linnun Tapio asettaisi sen pihlajan oksalle haluamaani kohtaan. Koska näin saisin säädettyä valot ja kamera-asetukset etukäteen valmiiksi kohdalleen, linnun ei tarvitsisi pysytellä kovinkaan kauaa aloillaan saadakseni siitä haluamaani kuvaa. Riittävästi pöllöjä kuvattuani voisin siirtää kameran sisälle ja keskittyä kuvaamaan rengastusta.

Pienen odottelun jälkeen helmipöllöjä alkoi ilmaantua pyydyksiin. Ensimmäinen pöllö ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen. Heti kun Tapio sai linnun istutettua oksalle, se pyrähti tiehensä ja katosi yöhön. Samoin tapahtui toisen ja kolmannen linnun kanssa. Neljäs pöllökään ei jäänyt oksalle, mutta se pudottautui puun alla olevalle pienelle kivelle jääden siihen ihmettelemään tapahtunutta. Rajaan ja tarkennan kuvan uudelleen niin nopeasti kuin ehdin. Pöllö on paikoillaan joitakin sekunteja, minkä jälkeen sekin katoaa. Ei aivan sellainen kuva jota olin toivonut, mutta kuva pöllöstä kuitenkin. Viidennen linnun kanssa ei käy yhtään paremmin ja sen jälkeen pyydyksiin ei sinä yönä jää enää yhtään helmipöllöä. Aiempien öiden pöllömäärät olivat olleet niin runsaita, että tätä en ollut osannut odottaa. Helmipöllöjen yhtäkkiselle vähenemiselle oli kuitenkin selitys. Säätila oli huonontunut koko ajan ja erityisesti tuulen voimakkuus lähenteli rajaa jonka tiedettiin olevan pienikokoisten helmipöllöjen lentotaidoille liikaa.

Koska minulla oli jo yksi pöllökuva, päätin pelata seuraavana yönä varman päälle. Tarkoituksena oli, että ottaisin kuvaa jokaisen linnun rengastamisesta, mutta yrittäisin edelleen saada kuvaa myös pöllöstä puun oksalla. Siirtyminen sisätilasta ulos ja takaisin tekisi kuvaustilanteesta hieman sähläävää, mutta halusin mahdollisimman paljon erilaisia kuvia siinäkin tapauksessa, että pyydyksiin tarttuisi vain muutamia lintu. Suunnitelma osoittautui tarpeettomaksi, sillä tuuli oli edellisestä yöstä vain voimistunut, joten toisen yön helmipöllösaldoksi jäi pyöreä nolla.

Oli selvää, että jo ensimmäisenä yönä minun olisi kannattanut noudattaa tätä työläämpää kuvaustaktiikkaa. En osannut kuitenkaan kovin moittia itseäni, sillä kahden edellisen yön 17 ja 22 helmipöllön pyydystysmäärät eivät mitenkään ennakoineet näin heikkoa lopputulosta. Sitäpaitsi, minulla oli se yksi kuva, ei loistava, mutta kuva kuitenkin. Olihan sekin jo jotain.
Rengastus saarella jatkuisi vielä viikkoja, mutta minulla ei ollut enää aikaa jäädä odottamaan parempia saaliita. Merenkurkku saisi nyt jäädä, seuraavan kerran palaisin tänne talvella.

Hyvästi vuosi 2014

Kuvausten päätytyyä minulla oli joitakin viikkoja aikaa toteuttaa Yle:n sopimukseen sisältyvä ”Meri joka katosi – dokumentin” traileri. Keskikesällä alkaneiden kuvausten anti mitattaisiin nyt toden teolla.

Kun minulle kesäkuussa selvisi, että esituotantoon myönnettävän rahoituksen ehtona Yle edellytti trailerin toteuttamista kesän kuvauksien pohjalta, en ollut kovin ilahtunut. Itse asiassa pidin tehtävää mahdottomana. Sopimuksen tekovaiheessa kesäkuu oli jo yli puolenvälin, jolloin valtaosa kevään ja alkukesän tapahtumista luonnossa oli auttamattomasti ohitse. Hetken mietittyäni muistin kuitenkin, että mahdottomien tapausten kohdalla meillä oli kahden viikon toimitusaika, joten päätin kääriä hihat ja ryhtyä töihin.

Trailerin tuotanto määritti monella tavalla sitä miten työ kesän aikana eteni. Kuvausaiheet vaihtuivat nopeasti, myös kuvaustyö oli nopeampaa, sillä tärkeämpää kuin kohteiden yksityiskohtainen kuvaaminen, oli saada riittävä kirjo aiheita mukaan traileriin. Ilman tavoitetta koostaa ensimmäisen kuvauskesän materiaalista traileri, olisin edennyt hitaammin ja painopiste olisi ollut syksyisten tapahtumien kuvaamisessa. Jokaisen aiheen kuvaamiseen olisin myös käyttänyt enemmän aikaa. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan ole varma, olisiko se sittenkään ollut parempi tapa. Nyt oli lähdettävä nopeasti liikkeelle joten jouduin hyvin aktiivisesti etsimään ja tutustumaan erilaisiin kohteisiin. Vaikka yksittäisestä kohteesta ei kertynyt niin monipuolista kuvamateriaalia kuin olisin toivonut, sain runsaasti kokemusta ja myös uusia ideoita aiheen käsittelyyn.

Tässä kohtaa täytyy nostaa taas esiin tärkeä tekijä, joka edesauttoi merkittävästi kesän kuvausten onnistumista, eli alueella vaikuttavat ihmiset. Björkköbyssä punaisessa talossaan asuvat Kirsti Lehtinen ja Vesa Heinonen ovat ystäviämme jo vuosien takaa ja heidän apunsa ja neuvonsa ovat olleet korvaamattomia. Niiden ohella olemme saaneet nauttia Kirstin ja Vesan vieraanvaraisuudesta ja monilla kuvausreissuilla heidän pihapiirissään sijaitseva viehättävä mökki on toiminut tukikohtanamme. Apua olemme saaneet myös Eero Murtomäeltä, Juhani Koivusaarelta, Jaakko Salolta, Ari Valkolalta, Pekka Peuralta, Tapio Osalalta ja Niclas Fritzéniltä jotka myös ovat tulleet esiin aiemmissa kirjoituksissa. Myös Vaasan lintutieteellisen yhdistyksen jäsenet ovat auliisti antaneet meille tietoja ja neuvoja kuvauskohteista.

Kirstin mökki

Kuten asiaa harrastaneet tietävät, kirjoittaminen on aikaa vievää puuhaa. Koska blogitekstit täytyy toteuttaa muiden töiden ohella, olen yrittänyt kirjoittaa niitä ”kevyellä kädellä” pohtimatta liikaa lopputulosta. Tästä huolimatta kirjoittamiseen kuluu aikaa, joten olen pyrkinyt armahtamaan itseäni (ja luultavasti myös lukijaa) rajoittamalla aiheen käsittelyn tapahtumiin, jotka olennaisesti liittyvät dokumentin tekoon. Tämän seurauksena kirjoitusten ulkopuolelle on valitettavasti jäänyt lukuisa joukko mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumia, joita olemme matkan varrella kohdanneet.

Nyt kirjoittelussa seuraa lyhyt, mutta tarpeellinen tauko. Tänä aikana aion pohtia mm. sitä jatkuvatko blogikirjoitukset samanlaisella tyylillä kuin tähänkin asti vai muutanko esimerkiksi näkökulmaa käsittelemään enemmän myös kuvaustyön ulkopuolisia tapahtumia. Kuitenkin niin, ettei kirjoittamisen työmäärä ainakaan lisäänny. Olen ilokseni huomannut että pieni joukko ihmisiä seuraa blogiani. Ehkä sinulla, vakituinen tai satunnainen lukija, on tästä näkemys ja ehkä haluat tehdä siitä merkinnän blogin palauteosioon…. ehkä…?

Muita väyliä ovat tietysti sähköposti (ari.hakkinen@aranu.inet.fi) tai facebook joista jälkimmäisen kautta ilmoitan maailmalle, kun uusin bloggaus on nähnyt päivänvalon. Ystävyyttä on siis tarjolla.

Season 1 to be continued…