blogikuva 5

LÄHDEN MAAILMAN LAIDALLE

On aika kirjoittaa viimeinen luku tähän blogiin. Merenkurkku, joka on ollut ajatuksissani päivittäin viime vuosien aikana, alkaa siirtyä taka-alalle ja on aika siirtyä eteenpäin. Vuosien varrella olen harmitellut sitä, että en ole juurikaan jaksanut kuvata tapahtumia dokumenttikuvausten ”kulisseissa”.

Erityisesti tämä koskee niitä monia ihmisiä, jotka ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet elokuvan toteutumiseen. Viimeisen blogikirjoitukseen liittyvä viimeinen video ei siksi ole kovinkaan kattava kuvaus dokumentin teosta, mutta pieniä vihjeitä se antaa. Kyseessä on itse asiassa musiikkivideo, jonka sävellys kuvaa hieman sitä ajatusta ja henkeä, jolla aloin tätä blogia alunperin kirjoittamaan.

Itse kappale tulee paljon kauempaa, ajalta jolloin en tainnut edes tietää, että on olemassa paikka nimeltä Merenkurkun saaristo. On aika sanoa kiitos ja näkemiin.

blogikuva 5

BJÖRKÖGRUNDEN

Tämän olen jo todennut. Jäätilanne Merenkurkun saaristossa oli jokaisena kuvaustalvena melkoisen heikko. Niinpä talviaikana uloimmille saarille eivät uskaltautuneet edes paikalliset kalastajat, saati sitten sisämaasta tullut luontokuvaaja. Niinpä talvisia kuvia saadakseni jouduin kiertelemään lähinnä Björköbyn edustan ja Lappörarnan välisellä alueella. Kahta poikkeusta lukuunottamatta.

Toinen mahdollisuus päästä ulommalle merialueelle avautui aivan sattumalta, kun olimme Jukka Viita-ahon kanssa viemässä edellisessä blogissa mainitsemaani kuvauskojua Lappörenin saaren kalapurolle. Hetimiten Björköbystä lähdettyämme kohtasimme erikoisen seurueen. Suurta punaista kojua mukanaan kuljettava kelkkakaravaani oli jäänyt hetkellisesti jumiin pienen DeGeer kannaksen kohdalle ja tukki tien. Ilmeni, että rakennelma oli kaksiosastoinen ulkohuussi, jota paikalliset miehet olivat viemässä Valassaarilla sijaitsevalle kalamajalle. Kuljetusta varten kyläläiset olivat tutkineet etukäteen turvallisen reitin, jota seuraamalla matkan pitäisi onnistua heikosta jäätilanteesta huolimatta. Ei tarvinnut kauan miettiä lähdemmekö mukaan. Lähdimme. Edes Jukka ei ollut koskaan ajanut moottorikelkalla Valassaarille, joten tältä osin olimme molemmat ensi kertaa huussia kyydissä. Jätimme oman peräkärrymme ja siihen köytetyn kojun odottamaan paluutamme ja liityimme avoimella merijäällä mutkittelevan seurueen jatkeeksi. Valassaaren tuntumaan päästyämme jäin kyydistä. Olin ottanut kuvauskopterin mukaan, joten päätin käyttää lyhyen vierailun sen lennättämiseen lumisessa merimaisemassa. Muutama näistä otoksista päätyi myös dokumenttiin. Ei huono tällaiselta sattumalta eteen tulleelta ja nopealta pistäytymiseltä, ottaen huomioon, ettei aina edes useampia päiviä kestäneiltä kuvausreissuilta jää mitään konkreettista käteen. Toista retkeä pohdin sitten hieman pidempään.

Lummen Timo oli jo aiemmin kertonut suunnittelevansa retkeä Björkögrundenille. Björkögrundenin saariryhmän jälkeen meri avautuu avoimena, joten maisemaltaan alue olisi juuri toiveitteni mukainen. Mutta se jäätilanne. Mainitessani muutamille henkilöille suunnitelmastamme se kirvoitti huolestuneita kommentteja ja kehotuksia harkitsemaan, kannattaako alueen jäille uskaltautua. Varoitus oli aiheellinen, sillä leutojen sääjaksojen välillä oli ollut vain lyhyitä pakkaskausia, joten erityisesti virtapaikoissa jää saattaisi olla vaarallisen ohutta. Kevättalvi oli edennyt jo niin pitkälle, että alkoi olla viimeisiä hetkiä tällaisen retken tekemiseen. Puhumattakaan siitä, että dokumentinteossa tämä oli viimeinen kuvaustalvi. Ajatus retken peruuntumisesta tuntui todella harmittavalta, mutta myöskään jäihin putoaminen ei houkutellut. Päivää ennen lähtöä Timo laittoi viestin, että Jukka Viita-aho oli lähdössä mukaamme retkelle. Timo on kokenut merijäillä liikkuja ja nyt kun retkikuntaan liittyi myös Jukka, jolle Björkögrundenin alue on tuttuakin tutumpi, saatoin suhtautua retkeen hyvin luottavaisin mielin.

Kun seuraavana päivänä pysäköin auton Panikentien päässä sijaitsevalle pienelle venerannalle, Timo ja Jukka olivat jo paikalla. Nyt selvisi myös, että meidän ei tarvitsisi liikkua jalkapelissä, Jukalla oli mukanaan mönkijä varustettuna peräkärryllä. Tosin Jukka oli tulossa jo seuraavana päivänä takaisin, joten paluumatkalla joutuisimme sitten jalkamiehiksi. Itselläni oli mukana myös potkukelkka, joka osoittautuikin sittemmin loistavaksi liikkumavälineeksi vähälumisella merenjäällä.

Kokeneista jäilläliikkujista huolimatta (en kuulunut tuohon ryhmään) pysähdyimme säännöllisin väliajoin mittaamaan jään paksuutta. Se osoittautui odotettuakin vahvemmaksi, joten vajaan kymmenen kilometrin pituinen matka eteni vauhdikkaasti. Vasta noin puolen kilometrin päässä määränpäästä jää muuttui sen verran ohueksi, ettei sen päälle uskaltanut painavan mönkijän kanssa lähteä. Loppumatka sujui rattoisasti kävellen.

Paikka, johon olimme suunnistaneet, oli Västersbådanin saari ja sillä sijaitseva vanha kalamaja. Jää saaren edustalla kantoi jalkamiestä hyvin, mutta lähes lumettoman ja vain noin sadan metrin levyisen saaren toisella puolella velloi vapaana avoin, jääsohjoinen meren ulappa. Ei siis ihme,että retkemme oli aikaansaanut huolestuneita kommentteja.

Siitä huolimatta, että avoin meren ulappa oli aivan lähellä, saarien välisillä alueilla jää oli tukevaa. Purimme pikaisesti varusteemme sisälle kalamajaan, minkä jälkeen retkeilimme pitkälle iltaan hiljaisella, laskevan auringon värjäämällä jäälakeudella. Vaikka koko kaksipäiväinen retkemme oli todella hieno, erityisesti tämän ensimmäisen, lähes unenomaisen illan tunnelma painui lätemättömästi mieleeni.

blogikuva 5

KAIKKI EIVÄT SELVIYDY

Dokumentin kuvaustyöhön sisältyy väistämättä kohteita, joihin käytetty työ ei syystä tai toisesta päädy lopulliseen dokumenttiin. Yksi tällainen kuvaustyö sijoittui talviaikaan.

Vesa kertoi jäihin pudonneesta hirvestä, jonka Panikessa mökkeilevä Kari Viita-aho oli pilkkireissullaan havainnut. Pienen empimisen jälkeen päätin lähteä katsomaan paikkaa vaikka tiesin, ettei veden alle vajonneesta hirvestä olisi mitään näkyvissä. Kari lupasi opastaa minut avannolle ja niinpä eräänä maaliskuisena päivänä kaarsin Panikessa sijaitsevan mökin pihaan.

Jokainen dokumentin kolmesta kuvaustalvesta oli hyvin leuto ja sen myötä myös jäätilanne saaristoalueela oli verraten heikko. Sisemmän saariston jäillä saattoi liikkua melko huolettomasti, mutta ulompaan saaristoon ei juuri ollut asiaa. Hirven uppoamispaikka sijaitsi periaatteessa melko turvallisella alueella. Eläin oli kuitenkin erehtynyt ylittämään Paniken ja sen pohjoispuolella sijaitsevan Rönnskäretin saaren väliin jäävää kapeikkoa, jossa vesi virtasi voimakkaasti. Tämä oli koitunut sen kohtaloksi.

Lähdimme liikkeelle moottorikelkalla ja pääsimme Rönnskärin puolelle ylittämällä jään riittävän kaukaa virtapaikasta. Matka kulki monin kohdin saaren rantaviivaa pitkin, jolloin saattoi omin silmin havaita kapeikon vaarallisuuden. Virtaava vesi oli avannut jäähän railoja, joissa kevään ensimmäiset joutsenet jo uiskentelivat. Hirvi oli kohdannut matkansa pään vain muutamien metrien päässä rannasta. Musta aukko jäässä ja sitä ympäröivä suuri määrä ruskeaa karvaa kertoivat, että eläin oli kamppaillut rajusti ennen kuin sen voimat olivat pettäneet. Otin jonkun verran kuvaa tapahtumapaikasta ja sitä ympäröivästä alueesta kuvauskopterilla. Kari oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa pilkkiavannoille, joten kävelin hissukseen takaisin mökille aurinkoisessa kevättalven säässä. En uskonut voivani hyödyntää materiaalia dokumentissa.

Viikon päästä sain Karilta yllättäin viestin. Hirvi oli nostettu vedestä ja se makasi nyt houkutushaaskana rantaviivassa. Tiesin, että alueella lenteli vakituisesti muutamia merikotkia, joten ne voisivat hyvinkin hakeutua paikalle. Merikotkia hirvihaaskalla, sitä kannattaisi yrittää.

Muutaman päivän päästä seisoin taas Karin mökin pihamaalla. Tällä kertaa kulkuneuvona oli potkukelkka ja ahkio, joihin olin pakannut teltan ja kuvauskaluston. Kari oli matkoilla, joten jouduin selviytymään omin neuvoin. Etäisyys ei ollut ongelma, sillä sitä oli vain muutamia kilometrejä. Sitä vastoin leudot säät olivat alkaneet sulattaa lunta tehokkaasti ja tämä sai minut hieman huolestuneeksi. Kari oli kuitenkin vakuuttanut, että jää kantaa edelleen, kunhan etenen samaa reittiä jota olimme aiemmin kulkeneet. Luotin tähän, eikä ylitys tuottanut ongelmia, vaikka paikka paikoin jo lumeton jään pinta näyttikin minusta epäilyttävältä. Saavuin haaskalle auringon laskiessa ja pystytin kuvausteltan kuusen alle metsänrajaan, vajaan kymmenen metrin päähän rantaviivassa makaavasta hirvestä.

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta koska olimme jo maaliskuun loppupuolella, lämpötila kohosi nopeasti plussan puolelle. Tässä vaiheessa en asiaa kuitenkaan miettinyt. Pian auringon noustua muutama varis saapui haaskalle ja hieman myöhemmin jostain lähettyviltä kantautui tuttu huuto. Korppi. Kiehtova lintu sekin, mutta ei aivan sitä mitä toivoin. Kirkas auringonpaiste, valkoinen jää ja hiilenmusta lintu eivät myöskään ole kuvaajan toiveyhdistelmä. Pian korppi häipyi, sää alkoi pilvistyä ja ensimmäiset sadepisarat rapisivat kuvausteltan katossa. Leuto sää ja sade saivat minut pohtimaan taas jään kantavuutta. Vaikka kotkia ei ollut näkynyt, pidin niiden saapumista hyvinkin mahdollisena ja siksi en olisi halunnut vielä lähteä. Toisaalta, kuinka kauan jää pysyisi kantavana näin leudolla säällä? Sade oli melko vähäistä ja toive kotkista voitti lopulta. Päätin jäädä vielä seuraavaan päivään. Yöllä, kun sade yhä ropisi teltan kattoon, aloin katua päätöstäni.

Aamu valkeni sumuisena. Käpytikka hakkasi kuusen käpyä syömäpaikallaan teltan läheisyydessä, mutta kotkista ei näkynyt merkkiäkään. Ilma tuntui käyvän aina vain leudommaksi ja aloin olla hyvin huolissani paluumatkasta. Kysyin Karin mielipidettä, mutta hän joutui antamaan neuvoja etänä näkemättä millainen jäätilanne todellisuudessa oli. Vaikka Kari arvelikin jään yhä kantavan, hän kehotti minua varovaisuuteen. Ongelmana oli, ettei minulla ollut mitään kokemusta tällaisista olosuhteista ja sen myötä melko vähän työkaluja arvioida jään todellista kestävyyttä. Näin jo itseni räpiköimässä hirven lailla mustassa avannossa ja oloni muuttui entistä tukalammaksi. Täytyy tunnustaa, että olin melkoisen helpottunut, kun Kari lopulta laittoi viestin ja kielsi minua lähtemästä ylittämään jäätä.

Joitakin tunteja myöhemmin paikallisen kalastajan tasapohjainen vene työntyi rantaa reunustavan jään päälle ja paluumatka saattoi alkaa. Kun pääsimme lopulta kiertoteitä pitkin takaisin mökkirantaan, kysyin auttajaltani olisiko hän uskaltanut lähteä ylittämään jäätä. Kymmeniä vuosia saaristossa liikkunut kalastaja vilkaisi hyvin tummaksi muuttunutta ja osin veden peittämää jäätikköä ja tokaisi yks`kantaan ”en olisi”.

Hirvihaaskalla käymäni ”Jaakobin paini” palaa silloin tällöin mieleeni ja olen miettinyt tilannetta, jossa olisin seisonut rannassa ja edessäni olisi tummanpuhuva, vetinen jääkenttä. Saaristoalueen vaarallisuudesta tietoisena olin jo varhain päättänyt, että ensimmäinen tavoitteeni dokumentin teossa olisi pysyä hengissä. Avun pyytäminen ja muille vaivan aiheuttaminen tuntui kuitenkin epämieluiselta vaihtoehdolta. Olisinko siitä huolimatta tehnyt järkevän päätöksen ja päättänyt olla lähtemättä jäälle? Joka kerta tätä pohtiessani vatsanpohjaani kouraisee ja mieleeni nousee harmistus siitä, etten ole ollenkaan varma vastauksesta.

blogikuva 5

PUUSEPPÄÄ AINA TARVITAAN

Tähän on tultu

Kuten aiempia kirjoituksiani lukenut tietää, tavoitteenani oli ”kirjata tähän blogiin merkintöjä
tapahtumista ja sattumuksista matkan varrelta”. No se oli silloin ja kuten ne, jotka harva se päivä ovat
käyneet etsimässä uusia blogi-tekstejä ovat huomanneet, työ jäi tältä osin kesken. Nyt aion kuitenkin
pelastaa mitä pelastettavissa on ja viedä tämän blogin päätökseensä ja palata muutamien kirjoitusten
kautta tapahtumiin Merenkurkussa.

Kuten noista alkuaikojen kirjoituksista käy ilmi, dokumentin piti valmistua jo vuoden 2016 lopussa. No,
matkan varrella kävi selväksi, että saadaksemme kuvattua eri osa-alueista riittävästi materiaalia,
tarvitsisimme lisää aikaa toteutukseen. Niinpä esitimme tuottajillemme Ylessä, että dokumentin
valmistumisajankohtaa voitaisiin siirtää. Koska meillä oli yhteinen tavoite saada aikaan mahdollisimman
hyvä lopputulos, pyyntöömme suostuttiin.

Tätä kirjoitettaessa ohjelman lopullisesta valmistumisesta on muutamia viikkoja. Nyt lähtökohta
kirjoituksiin on totaalisesti erilainen. Kuvaustöiden alkuvaiheessa tulevaisuus ja jopa elokuvan lopullinen
muoto olivat hämärän peitossa. Nyt kun elokuva on valmis, voin tarkastella tapahtumia jälkiviisaana.
Ehkä hieman kaihoisasti, mutta varmasti helpottuneena. Lopputuloksen onnistumista voivat muut
arvioida, mutta sen uskallan kuitenkin todeta, että työ oli valtava ja voin vain ihmetellä, että sain vietyä
sen päätökseen. Toki samalla muistaen, että lukuisat ihmiset auttoivat minua matkan varrella ja ilman
heitä lopputulos olisi ollut huomattavasti vaatimattomampi.

TELTTARAJAUS

 

Puuseppää aina tarvitaan

Erilaiset kuvauspiilot ja -suojat ovat olennainen osa luontodokumentin tekoa ainakin täällä pohjoisilla leveysasteilla, jossa lähes laji kuin laji häipyy alta aikayksikön ihmisen havaitessaan. Tästä tulee kuitenkin mieleen lintu, jonka luottavainen käytös oli minulle yllätys. Pohtiessani kuvaussuojan pystyttämistä valkoselkätikan pesäpuun juurelle Koivusaaren Juhani totesi moisen olevan tarpeetonta. Tämä osoittautui todeksi, sillä vaikka olin sijoittunut vain muutaman metrin päähän pesäpuusta tikka jatkoi poikasen ruokkimista minusta ja kamerasta piittamatta. No, tämä olikin aivan poikkeavaa käytöstä, joten yleensä kuvausta suunniteltaessa ensimmäisenä on ratkaistava miten muuttua näkymättömäksi.

DSC_1007

Teltan kiinnittämisessä voi hyödyntää maastosta löytyviä kiviä…

DSC_1005

… jolloin tuuli ei vie sitä mennessään.

Kuvausteltta on tietysti kätevä vaihtoehto ja sen saa helposti pystyyn paikkaan kuin paikkaan. Olenkin yöpynyt ja päivystänyt teltassa monenlaisissa kohteissa Merenkurkussa. Erityisesti avoimilla paikoilla teltan ongelmana on kuitenkin se, että useimmat lajit suhtautuvat siihen epäluuloisesti eivätkä uskaltaudu aivan lähelle. Yksi vaihtoehto on hyödyntää luontaisia olosuhteita. Itselleni unohtumaton esimerkki tällaisesta on tyrnipensaan alle toteuttamani kuvauspiilo, josta kerroin ”Kurkien yö”- kirjoituksessa. Useimmiten maasto ei kuitenkaan tarjoa tällaista mahdollisuutta ja silloin kätevistä käsistä on hyötyä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole välttämättömät, joten muutamassa tapauksessa päätin itse rakentaa puusta ja vanerista kuvaussuojan, jonka saattoi viedä maastoon hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Niitä kiireisenä väsätessäni mietin aina mahtaako useita päiviä kestävästä uurastuksesta olla hyötyä. Jälkikäteen on helppo todeta, ettei kuvauskojuihin käytetty vaiva ja aika mennyt hukkaan.

DSC_1018

Ite taidetta

Syksyllä 2015 sain edellä mainitsemastani kurkikuvauspaikasta mieleistäni kuvaa, joten seuraavana vuonna jatkoin kuvauksia samaisen tyrnipensaan alta. Tällä kertaa kurjet hakeutuivat kuitenkin matalikon muihin osiin, enkä muutamaa laajaa kuvaa lukuunottamatta saanut toivomaani lisämateriaalia. Kaiken lisäksi tarvitsin erityisesti lähikuvia ja oli selvää, että ”tyrnipensas-taktiikalla” en tulisi pääsemään riittävän lähelle kurkia. Niinpä päätin, että viimeisenä kuvaussyksynä, laittaisin kaikki yhden kortin varaan. Ainoa keino päästä tarpeeksi lähelle kurkia oli sijoittaa maastoon säätä kestävä kuvauskoju hyvissä ajoin ennen lintujen saapumista.

Noin neljä viikkoa ennen syysmuuton alkua kuljetimme rakentamani vanerisen kuvaussuojan Jaakko Salon kanssa matalikolle ja jätimme sen ”tekeytymään maastoon”. Kuvausten lopputuloksen kannalta taktiikka oli uhkarohkea, mutta olin onnekas. Muutaman yön odottelun jälkeen kurkia laskeutui riittävän lähelle kuvaussuojaa ja sain kaipaamani lisäkuvat.

Ympäristötaideteokseni ei herättänyt kurjissa minkäänlaista kiinnostusta.

Ympäristötaideteokseni ei herättänyt kurjissa minkäänlaista kiinnostusta.

Eräs keskeinen Merenkurkun luontotapahtuma sijoittuu kevääseen, jolloin kalat nousevat ojia pitkin kutemaan pieniin kluuvijärviin. Ensimmäisestä kuvauskeväästä 2015 alkaen olin yrittänyt saada materiaalia ojien varsille hakeutuvista kaloja saalistavista linnuista. Erityisesti toivoin pääseväni kuvaamaan tällaisessa tilanteessa merikotkaa, mutta yritys ei tuottanut toivottua lopputulosta. Samoin kävi seuraavana keväänä. Loppukesästä 2014 olin saanut kohtuullista kuvaa merikotkista (kts. blogi Kuninkaallisten ruokapöydässä), mutta houkutuskalojen avulla saatu kuvamateriaali jäi hieman irralliseksi ja sitä olisi hankalaa sitouttaa osaksi kerrontaa. Olin myös toivonut saavani kuvaa kotkan pesältä, mutta pesäpuu, johon olin tehnyt tarvittavia valmisteluja, jäi ilman pesintää. Tähän oli syynä aivan pesäpuun lähellä toteutetut harvennushakkuut, jotka karkoittivat emolinnut koristeluja vaille valmiilta pesältä. Linnut eivät palanneet pesälle seuraavankaan keväänä, joten elokuvassa oli kotkan menevä aukko. Tilanne oli yhä sama keväällä 2016, kun lähdimme Heinosen Vesan kanssa tutkimaan erästä perinteikästä kalaojaa, jossa tiesin kotkakuvauksia joskus suoritetun. Hetken mielijohteesta päätimme kuitenkin käydä vilkaisemassa erästä Lappörenin saarella sijaitsevaa kalapuroa. Tuskin olimme kääntäneet veneen keulan kohti rantaa, kun näimme puron kohdalta nousevan ilmaan useita merikotkia.

Purolla kävi melkoinen molske, kun jo kutunsa päättäneet ja takaisin mereen palaavat ahvenet ja särjet poukkoilivat pakokauhun vallassa puron kapeikoissa. Olimme tulleet oikeaan paikkaan, mutta väärään aikaan, siis liian myöhään. Tai ehkei sittenkään. Dokumentin valmistumisajankohtaa oli siirretty niin, että ehtisin vielä seuraavana keväänä tekemään lisäkuvauksia. Maisemaltaan paikka oli ihanteellinen, sillä rannan kivikon takana aukesi avoin merialue. Samalla se oli hyvin haasteellinen, sillä riittävän lähellä puroa ei ollut minkäänlaista kasvustoa, joten mikään nopeasti pystytettävä kuvauspiilo ei tulisi kysymykseen. Suoja oli saatava paikalle hyvissä ajoin ennen varhaiseen kevääseen sijoittuvaa kalannousua. Ainoa mahdollisuus olisi tuoda kuvauspiilo paikalle talvella, joten tästäkin syystä sen täytyisi olla riittävän kestävä. Niinpä jo hyvissä ajoin ennen jäiden tuloa kaivoin laastaripaketin esiin ja käynnistin ”rakenna ja suunnittele samalla”- kojun valmistusprojektin. Joidenkin päivien uurastamisen jälkeen kasassa oli riittävän kelpo vanerirakennelma. Maaliskuun alussa, kun jää oli vahvistunut riittävästi, kuljetimme Viita-ahon Jukan kanssa kuvauskojun lumen peittämän puron varteen odottamaan kevättä.

Heti keväällä, kun olosuhteet sen sallivat, veimme HeinosenVesan kanssa paikalle riistakameran, jonka välityksellä saatoin tarkkailla tapahtumia purolla. Kahden päivän kuluttua kamera lähetti ensimmäisen kuvan puron varrella sijaitsevan suuren kiven päällä istuvasta merikotkasta.

Riistakamerakuva 11.05.2117 klo 22.50

Riistakamerakuva 11.05.2117 klo 22.50

Nykyisin merikotkia voi nähdä Merenkurkun luonnossa jo melko usein. Ehkä tästä syystä jotkut ovat sitä mieltä, että ennen hyvin arasta linnusta on nykyisin tullut helposti kuvattava ”pullasorsa”. Oma kokemukseni on toisenlainen. Vaikka kotka saattaa ruuan toivossa uskaltautua melko lähelle tuttuja kalastajia, niin pääsääntöisesti ne pitävät noin puolen kilometrin hajuraon ihmiseen. Kyllä kotkan kameran eteen saa, niinkuin minkä tahansa eläimen, mutta helppoja kuvauskohteita kannattaa edelleen etsiä puistoista.

Aamulla toukokuun 19. päivä saavuimme Vesan kanssa purolle. Lähestyessämme rantaa yritin tähystellä nousisiko purolta ilmaan kotkia, mutta niistä ei näkynyt vilaustakaan. Oli kuitenkin hyvin luultavaa, että ne olivat nähneet meidät. Kun olin saanut kameran kuvausvalmiuteen ja järjesteltyä retkitarvikkeet paikoilleen sulkeuduin sisälle kojuun. Muutamia kuukausia paikalla olleeseen kuvauskojuun kotkat olivat jo tottuneet ja Vesan poistuminen veneellä sai ne toivottavasti uskomaan, että tilanne oli palautunut normaaliksi. Riistakamerakuvien perusteella kotkat kävivät purolla säännöllisesti, joten olin jokseenkin luottavainen niiden saapumisesta. Kysymys kuuluikin: kuinka kauan aikaa siihen menisi ja kun se tapahtuisi, olisinko minä vielä paikalla? Ensimmäisen kerran käynnistin kameran 10:43. Kohteena oli kuitenkin purolla päivystävä naurulokki. Vajaan kahden tunnin kuluttua ensimmäinen iso lintu saapui purolle. Kurki. Toivottu vieras tämäkin, mutta hetken kalastettuaan se lähti kävelemään kivilohkareiden välitse pujotellen kauemmas rannasta. Oletettavasti jossain lähistöllä sijaitsevalle pesälleen.

Kuvaussuojan sisältä oli varsin rajallinen näkymä ympäristöön, ja niinpä en osannut ennakoida ensimmäisen kotkan saapumista. Kuului vain vaimea humahdus, kun iso lintu laskeutui silmieni eteen. Yllätettynä käänsin kameraa liian hätäisesti, jolloin lintu poistui paikalta saman tien. Harmittelin malttamattomuuttani ja mietin, oliko tämä epäluuloisille linnuille liikaa. Kun merikotka seuraavan kerran ilmestyi paikalle, kuvatiedostoon tallentui aika 16.04 . Tosin havaitsin linnun vasta kun se seisoi jo keskellä puroa. Melkein saman tien kotka hypähti puroon ja pian se nousi ilmaan kaksi ahventa kynsissään. Ehdin kuitenkin saada linnusta esimmäisen otokseni. Saman tien puroon laskeutui toinenkin kotka. Tällä kertaa lintu viipyi kivillä useamman minuutin ja vaikka se vaihtoi aika ajoin paikkaa (joka kerran linnun siirryttyä jouduin suuntaamaan kameran varovasti uudestaan), ehdin saada siitä kohtuullisesti kuvaa. Muutamia minuutteja kivillä pyörittyään kotka teki laiskahkon hyökkäyksen puroon, mutta ilman tulosta. Halutessaan kotka olisi saanut helposti saalista, sillä mereen palaavia kaloja liikkui runsaasti kivien välissä.Todennäköisesti se oli niin kylläinen, että teki yrityksensä lähinnä muodon vuoksi.

Kohta kotkien poistuttua kurki, joko äsken näkemäni tai sen puoliso, palasi uudestaan purolle jolloin sain muutamia mieleisiäni otoksia siitä saalistamassa kaloja. Kurjen lähdettyä paikalle jäi vain varis ja muutama lokki. Auringon painuessa jo kohti taivaanrantaa, alkoi näyttää siltä, etteivät kotkat enää palaisi. Useita tunteja kestänyt tarkkailu oli saanut keskittymiseni herpaantumaan ja niinpä havahduin vasta, kun toinen kotkista oli taas laskeutunut purolle. Tällä kertaa lintu toimi määrätietoisesti ja nopeasti se nappasi kynsiinsä ahvenen. Kotkan ripeästä toiminnasta johtuen en ehtinyt saamaan saalistustilanteesta kunnollista kuvaa ja kun vihdoin sain rajattua linnun etsimeen, se lennähti kauemmas. Hetken luulin sen poistuneen saaliinsa kanssa, mutta erehdyin. Kotka oli lentänyt hieman sivummassa sijaitsevalle rantakivelle, jonka päällä se alkoi kaikessa rauhassa syödä saalistaan. Kiinteiden kuvauskojujen yhtenä etuna on se, että kameran saa kiinnitettyä hyvin tukevasti, mutta nyt tämä etu muuttui kuitenkin haitaksi. Merikotkan valitsema kivi sijaitsi kuvaussektorin ulkopuolella, enkä saanut kiinteään tukeen asennettua kameraa kääntymään tarpeeksi saadakseni kuvaa linnusta. Ainoa mahdollisuus oli irrottaa kamera, jolloin sain sen juuri ja juuri käännettyä kohti kotkaa. Vaikka yritin toimia mahdollisimman varovasti, objektiivin heilunta näkyi pakostakin kojun ulkopuolelle. Tästä huolimatta ruokailuun keskittynyt kotka pysytteli kivellä ja jatkoi ateriointia vielä noin 20 minuutin ajan. Kuvat hämärtyvässä illassa huolellisesti ahventa perkaavasta merikotkasta kuuluvat ehdottomasti suosikkiotoksiini Merenkurkkumateriaalien joukossa. Woody Allenin mukaan 80 prosenttia menestyksestä on sitä, että tulee paikalle. Tunsin olevani menestynyt.

blogikuva 5

ILMOJEN HALKI KÄY LENTÄJÄN TIE

Vaasa 16.08 .2014

Olo on kuin minut olisi istutettu hiekkatiellä heittelehtivään kuplavolkkariin, jonka sivuikkunasta yritän saada kuvaa ohikiitävästä maisemasta. Kuitenkin sillä erotuksella, että keikumme ilmassa muutaman sadan metrin korkeudessa Merenkurkun yläpuolella.

Olin kurkiretkellämme saanut Jaakolta vinkin mahdollisuudesta edulliseen ilmakuvaukseen ja innostuin siitä heti. Niinpä jo viikon päästä rullasimme Jouko Jänisojan ohjaaman Cessnan kyydissä Vaasan lentokentän kiitoradalla. Jaakko, joka oli juuri suoriutunut omasta kuvauskeikasta, oli asettunut takaistuimelle ja minä sijoittauduin pelkääjän paikalle.

Lyhyen kiihdytyksen jälkeen kone ponnahti sääsken lailla ilmaan ja kaarsi ketterästi kohti Merenkurkkua. Heti kun saimme vähän korkeutta havaitsin omin silmin sen, mistä minua oli jo ehditty varoittaa. Tummat pilvet roikkuivat raskaina saariston yläpuolella. Koko aamupäivän matkalla Vaasaan aurinko oli paistanut pilvettömältä sinitaivaalta, eikä lentokentälläkään taivaalla näkynyt pilven kiekuraakaan. Niinpä Jaakon välittämä tieto pilvisestä säästä yllätti minut täysin. Onneksi pilvipeitteeseen oli nopeasti muodostumassa repeämiä, ja kun saavuimme saariston yläpuolelle Björköbyn kohdalla oli jo aurinkoinen kaistale sinitaivasta. Aivan selkeää ilma ei kuitenkaan ollut, etsimen kautta saattoi nähdä ohuen usvan joka teki kuvasta aavistuksen utuisen.

Onneksi tätä ei tarvinnut kauan harmitella, sillä heti kuvaamisen alettua minulla oli muuta ajateltavaa. Kyseessä oli aivan normaali pienkone, jota ei tietenkään oltu millään tavoin varusteltu ilmakuvauksiin. Olin vuosia aiemmin ottanut valokuvia vastaavanlaisesta koneesta, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä oli edessä. Tästä huolimatta kuvaamisen hankaluus yllätti minut.

Kameran sai työnnettyä ulos pienestä sivuikkunasta, jonka ulospäin avautuva lasi pysyi tukevasti vaaka-asennossa ilmavirran vaikutuksesta. Jo pelkän sopivan kuvausasennon ja kuvarajauksen löytyminen tuotti hankaluuksia. Kun kiemurtelun jälkeen lopulta löysin sopivan kuvausasennon ja sain aseteltua sommittelun kohdalleen, jostain reunasta ilmestyi kuvaan siivenkärki tai joku muu koneen osa. Kameraa oli nimittäin todella vaikea saada pysymään paikallaan, sillä käteni lähtivät täysin tiedostamatta seuraamaan alla lipuvaa maisemaa. Aika ajoin konetta heiluttavat ilmavirtaukset eivät myöskään helpottaneet tehtävää. Kun sitten vihdoin sain tilanteen jollain lailla hallintaani, kone olikin jo lentänyt kuvattavan kohteen ohi. Jos kyseessä olisi ollut valokuvaus, olisin tässä ajassa saanut jo runsaasti kuvia. Paniikki alkoi kurkistella olkapääni takaa, kun ymmärsin, että tunnin lentoajasta oli enää jäljellä puolet, enkä ollut saanut yhtään kelvollista otosta. Ennen lentoa olin kuvitellut, että ehtisin ottaa useita otoksia eri puolilta saaristoa. Nopea tilannearvio tuotti johtopäätöksen, että näin ei tulisi tapahtumaan. Oli selvää, että minun täytyi vaihtaa taktiikkaa.

Lensimme juuri Lappörenin yläpuolella, jossa sijaitsee maannousun seurauksena syntynyt hieno kluuvijärvien ketju. Tämä kohde oli riittävän näyttävä, joten päätin keskittyä sen kuvaamiseen. Pyysin lentäjää siirtymään hieman ylemmäs ja kaartelemaan kluuvijärvien yläpuolella. Korkeammalla lentäminen antoi kuvaamiselle hieman enemmän pelivaraa. Valitsin sopivalta tuntuvan rajauksen, puristin kameraa tiukasti itseäni vasten ja käskytin aivojani pitämään kameraa paikallaan. Jouko ohjasi koneen varmoin ottein uudestaan ja uudestaan fladarintaman ylitse. Vähitellen tunsin saavani otetta kuvaamisesta, mutta kun Jouko ilmoitti, että meidän olisi aika palata kentälle, en ollut ollenkaan varma olinko onnistunut riittävän hyvin.

Kentälle palattuamme oloni oli hyvin ristiriitainen. Jännittyneenä, hyvin epämukavassa asennossa työskentely oli vienyt kaikki voimani. Olin uupunut, enkä lainkaan varma siitä millaista materiaalia olin saanut tallentumaan kameralle. Myöhemmin sain huokaista helpotuksesta, sillä olin kuin olinkin onnistunut kuvaamaan muutamia varsin käyttökelpoisia otoksia.

 

Helmenpyytäjiä Valassaarilla

16 – 17.08.2014

Lennon jälkeen minulla olikin sitten jo kiire suunnata kohti Valassaarta, jossa olisi muutaman seuraavan yön aikana tarkoitus kuvata helmipöllöjä ja niiden rengastamista. Kyseessä oli syksyn viimeinen kuvausetappi, jonka jälkeen käynnistyisi tiivis urakka koostaa kesän kuvamateriaaleista Ylelle traileri. Trailerin toteuttamisen kannalta kuvauskesä oli ollut lievästi sanottun lyhyt, joten kuville helmipöllöistä olisi kyllä käyttöä.

Helmipöllöt lähtevät joka syksy vaelluslennoilleen etsimään uusia asunsijoja. Vaeltavien lintujen määrä vaihtelee vuosittain, mutta jo aiemmin Valassaarelta kantautuneet tiedot kertoivat, että tänä syksynä lintuja on runsaasti liikkeellä. Jo kaksi yötä saarella viettäneen Tapio Osalan pyydyksiin oli ensimmäisenä yönä tarttunut 17 ja toisena jopa 22 helmipöllöä. Tällaisen runsauden keskellä olisi hyvät mahdollisuudet saada pöllöistä monenlaista kuvaa.

Vesan kyyditseminä saavumme Valassaarille myöhään iltapäivällä. Mukana veneessä on myös pöllöjen valokuvaamista harrastava Jukka Kahama. Saarella olivat jo valmiiksi Tapion lisäksi Outi Nejman sekä heidän ystävänsä Karen Pole Uudesta Seelannista.

Illan hämärtyessä Tapio viritti pyydysverkot valmiiksi. Verkot oli ripustettu muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme sijaitsevaan pieneen metsikköön ja niiden lähelle oli vedetty kaiuttimet joista soitettiin helmipöllöjen houkutusääntä. Pöllöjen soidinhuuto kaikui pimenevässä yössä, kun aloimme odottaa ensimmäisten lintujen ilmestymistä. Varsinainen rengastus tapahtuisi sisätiloissa Lintutieteellisen yhdistyksen majassa. Olin kuitenkin virittänyt kameran ulos rakennuksen lähellä sijaitsevan pihlajan juurelle. Suunnitelmani oli, että ensimmäisessä vaiheessa keskityn ottamaan kuvia pöllöistä, kun ne päästetään rengastuksen jälkeen vapauteen. Olin antanut kertoa itselleni, että rengastetut linnut ovat usein hieman pölmästyneitä ja saattavat jäädä läheisiin puihin joksikin aikaa ihmettelemään tapahtunutta. Olimme sopineet, että rengastettuaan linnun Tapio asettaisi sen pihlajan oksalle haluamaani kohtaan. Koska näin saisin säädettyä valot ja kamera-asetukset etukäteen valmiiksi kohdalleen, linnun ei tarvitsisi pysytellä kovinkaan kauaa aloillaan saadakseni siitä haluamaani kuvaa. Riittävästi pöllöjä kuvattuani voisin siirtää kameran sisälle ja keskittyä kuvaamaan rengastusta.

Pienen odottelun jälkeen helmipöllöjä alkoi ilmaantua pyydyksiin. Ensimmäinen pöllö ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen. Heti kun Tapio sai linnun istutettua oksalle, se pyrähti tiehensä ja katosi yöhön. Samoin tapahtui toisen ja kolmannen linnun kanssa. Neljäs pöllökään ei jäänyt oksalle, mutta se pudottautui puun alla olevalle pienelle kivelle jääden siihen ihmettelemään tapahtunutta. Rajaan ja tarkennan kuvan uudelleen niin nopeasti kuin ehdin. Pöllö on paikoillaan joitakin sekunteja, minkä jälkeen sekin katoaa. Ei aivan sellainen kuva jota olin toivonut, mutta kuva pöllöstä kuitenkin. Viidennen linnun kanssa ei käy yhtään paremmin ja sen jälkeen pyydyksiin ei sinä yönä jää enää yhtään helmipöllöä. Aiempien öiden pöllömäärät olivat olleet niin runsaita, että tätä en ollut osannut odottaa. Helmipöllöjen yhtäkkiselle vähenemiselle oli kuitenkin selitys. Säätila oli huonontunut koko ajan ja erityisesti tuulen voimakkuus lähenteli rajaa jonka tiedettiin olevan pienikokoisten helmipöllöjen lentotaidoille liikaa.

Koska minulla oli jo yksi pöllökuva, päätin pelata seuraavana yönä varman päälle. Tarkoituksena oli, että ottaisin kuvaa jokaisen linnun rengastamisesta, mutta yrittäisin edelleen saada kuvaa myös pöllöstä puun oksalla. Siirtyminen sisätilasta ulos ja takaisin tekisi kuvaustilanteesta hieman sähläävää, mutta halusin mahdollisimman paljon erilaisia kuvia siinäkin tapauksessa, että pyydyksiin tarttuisi vain muutamia lintu. Suunnitelma osoittautui tarpeettomaksi, sillä tuuli oli edellisestä yöstä vain voimistunut, joten toisen yön helmipöllösaldoksi jäi pyöreä nolla.

Oli selvää, että jo ensimmäisenä yönä minun olisi kannattanut noudattaa tätä työläämpää kuvaustaktiikkaa. En osannut kuitenkaan kovin moittia itseäni, sillä kahden edellisen yön 17 ja 22 helmipöllön pyydystysmäärät eivät mitenkään ennakoineet näin heikkoa lopputulosta. Sitäpaitsi, minulla oli se yksi kuva, ei loistava, mutta kuva kuitenkin. Olihan sekin jo jotain.
Rengastus saarella jatkuisi vielä viikkoja, mutta minulla ei ollut enää aikaa jäädä odottamaan parempia saaliita. Merenkurkku saisi nyt jäädä, seuraavan kerran palaisin tänne talvella.

 

Hyvästi vuosi 2014

Kuvausten päätytyyä minulla oli joitakin viikkoja aikaa toteuttaa Yle:n sopimukseen sisältyvä ”Meri joka katosi – dokumentin” traileri. Keskikesällä alkaneiden kuvausten anti mitattaisiin nyt toden teolla.

Kun minulle kesäkuussa selvisi, että esituotantoon myönnettävän rahoituksen ehtona Yle edellytti trailerin toteuttamista kesän kuvauksien pohjalta, en ollut kovin ilahtunut. Itse asiassa pidin tehtävää mahdottomana. Sopimuksen tekovaiheessa kesäkuu oli jo yli puolenvälin, jolloin valtaosa kevään ja alkukesän tapahtumista luonnossa oli auttamattomasti ohitse. Hetken mietittyäni muistin kuitenkin, että mahdottomien tapausten kohdalla meillä oli kahden viikon toimitusaika, joten päätin kääriä hihat ja ryhtyä töihin.

Trailerin tuotanto määritti monella tavalla sitä miten työ kesän aikana eteni. Kuvausaiheet vaihtuivat nopeasti, myös kuvaustyö oli nopeampaa, sillä tärkeämpää kuin kohteiden yksityiskohtainen kuvaaminen, oli saada riittävä kirjo aiheita mukaan traileriin. Ilman tavoitetta koostaa ensimmäisen kuvauskesän materiaalista traileri, olisin edennyt hitaammin ja painopiste olisi ollut syksyisten tapahtumien kuvaamisessa. Jokaisen aiheen kuvaamiseen olisin myös käyttänyt enemmän aikaa. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan ole varma, olisiko se sittenkään ollut parempi tapa. Nyt oli lähdettävä nopeasti liikkeelle joten jouduin hyvin aktiivisesti etsimään ja tutustumaan erilaisiin kohteisiin. Vaikka yksittäisestä kohteesta ei kertynyt niin monipuolista kuvamateriaalia kuin olisin toivonut, sain runsaasti kokemusta ja myös uusia ideoita aiheen käsittelyyn.

Tässä kohtaa täytyy nostaa taas esiin tärkeä tekijä, joka edesauttoi merkittävästi kesän kuvausten onnistumista, eli alueella vaikuttavat ihmiset. Björkköbyssä punaisessa talossaan asuvat Kirsti Lehtinen ja Vesa Heinonen ovat ystäviämme jo vuosien takaa ja heidän apunsa ja neuvonsa ovat olleet korvaamattomia. Niiden ohella olemme saaneet nauttia Kirstin ja Vesan vieraanvaraisuudesta ja monilla kuvausreissuilla heidän pihapiirissään sijaitseva viehättävä mökki on toiminut tukikohtanamme. Apua olemme saaneet myös Eero Murtomäeltä, Juhani Koivusaarelta, Jaakko Salolta, Ari Valkolalta, Pekka Peuralta, Tapio Osalalta ja Niclas Fritzéniltä jotka myös ovat tulleet esiin aiemmissa kirjoituksissa. Myös Vaasan lintutieteellisen yhdistyksen jäsenet ovat auliisti antaneet meille tietoja ja neuvoja kuvauskohteista.

 

Kirstin mökki

Kirstin mökki

 

Kuten asiaa harrastaneet tietävät, kirjoittaminen on aikaa vievää puuhaa. Koska blogitekstit täytyy toteuttaa muiden töiden ohella, olen yrittänyt kirjoittaa niitä ”kevyellä kädellä” pohtimatta liikaa lopputulosta. Tästä huolimatta kirjoittamiseen kuluu aikaa, joten olen pyrkinyt armahtamaan itseäni (ja luultavasti myös lukijaa) rajoittamalla aiheen käsittelyn tapahtumiin, jotka olennaisesti liittyvät dokumentin tekoon. Tämän seurauksena kirjoitusten ulkopuolelle on valitettavasti jäänyt lukuisa joukko mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumia, joita olemme matkan varrella kohdanneet.

Nyt kirjoittelussa seuraa lyhyt, mutta tarpeellinen tauko. Tänä aikana aion pohtia mm. sitä jatkuvatko blogikirjoitukset samanlaisella tyylillä kuin tähänkin asti vai muutanko esimerkiksi näkökulmaa käsittelemään enemmän myös kuvaustyön ulkopuolisia tapahtumia. Kuitenkin niin, ettei kirjoittamisen työmäärä ainakaan lisäänny. Olen ilokseni huomannut että pieni joukko ihmisiä seuraa blogiani. Ehkä sinulla, vakituinen tai satunnainen lukija, on tästä näkemys ja ehkä haluat tehdä siitä merkinnän blogin palauteosioon…. ehkä…?

Muita väyliä ovat tietysti sähköposti (ari.hakkinen@aranu.inet.fi) tai facebook joista jälkimmäisen kautta ilmoitan maailmalle, kun uusin bloggaus on nähnyt päivänvalon. Ystävyyttä on siis tarjolla.

 

Season 1 to be continued...

Season 1 to be continued…

majakka ikoni

blogikuva 5

KURKIEN YÖ

Joka syksy aivan Vaasan kupeessa sijaitseville Söderfjärdenin peltoaukeille saapuu tuhansia kurkia, jotka jäävät alueelle keräämään voimia edessä olevaa muuttomatkaaa varten. Yksittäisinä päivinä pelloilla ruokailevien kurkien lukumäärä saattaa nousta jopa 8000 yksilöön. Olin odotellut syksyä ja kurkien saapumista rauhallisin mielin. Kun näin suuri kurkimäärä kokoontuu rajatulle alueelle, ei niiden kuvaaminen voi olla kovinkaan vaikeaa, eihän? Tässä vaiheessa kertomusta valveutunut lukija tietysti tietää vastauksen: kyllä voi!

Saatuani merikotkakuvaukset päätökseen päätin ajaa vielä Sjöderfjärdenin kautta tutkimaan tilannetta tulevaa kuvausta ajatellen. Olin toki käynyt alueella aiemminkin, mutta en koskaan kurkien syysmuuton ollessa käynnissä. Jonkin aikaa peltoalueella risteiltyäni minulle alkoi valjeta, että kuvitelmani pelloilla ruokailevista suurista kurkilaumoista oli – no kuvitelmaa. Vaikka syysmuutto ei ollutkaan vielä aivan huipussaan, lintuja piti olla alueella jo runsaasti, mutta siitä huolimatta en ollut nähnyt ainuttakaan. Viimein havaitsin kaukana aukealla pellolla pienen määrän kurkia. Harvalukuinen joukko ei ollut kovinkaan kuvauksellinen, ja lisäksi kuvausetäisyydelle pääseminen olisi melkoisen vaikeaa. Oli selvää, että minun olisi keksittävä vaihtoehtoinen suunnitelma ja tiesin myös mikä se olisi.

Kurjet häviävät päivisin Söderfjärdenin laajoille pelloille, mutta toista on iltaisin, jolloin on mahdollista seurata näiden suurikokoisten lintujen järjestämää spektaakkelimaista näytöstä. Hieman ennen auringonlaskua tuhannet kurjet nousevat siivilleen ja suunnistavat kohti saaristoa ja siellä sijaitsevia matalikkoja, joiden suojissa ne viettävät yönsä. Minun täytyisi vain löytää yksi näistä matalikoista ja ottaa tarvittavat kuvat. Toteutusta hankaloitti tietysti hieman se, että koska olin ajatellut keskittyä tähän mielestäni hankalammin toteutettavaan vaihtoehtoon vasta tulevina syksyinä, en ollut tehnyt asian suhteen mitään valmisteluja.

Murtomäen Eeron opastamana apuun riensi Jaakko Salo. Jaakko on pitkän linjan luontoihmisiä, aktiivinen ja taitava luontokuvaaja joka on ollut monessa mukana. Ystävällisesti hän suostui opastamaan minua kurkien yöpymispaikalle. Niinpä suuntasimme Jaakon veneellä saaristoon, jossa vietin kolme todella mukavaa ja mieliinpainuvaa päivää. Tukikohtana toimi Jaakon ja hänen vaimonsa omistama saarimökki. Ensimmäisenä iltana tyydyimme tarkkailemaan kurkia mökkilaiturilta. Elättelimme toiveita, että yöpymisalueilleen suuntaavat kurjet lentäisivät läheltä mökkisaarta, mutta tämä osoittautui toiveajatteluksi. Kurkijonot kulkivat ohitsemme melko kaukana taivaanrannassa.

Seuraavana aamuna kävimme tutkimassa paikkaa, jossa Jaakko uskoi lintujen yöpyvän. Kyseessä oli kahden saaren väliin jäävä repaleinen matalikko. Rantavedessä kelluvat höyhenet vahvistivat olettamuksen oikeaksi. Myöhemmin illalla palasimme paikalle ja viritimme naamioverkon suuren kiven ja sen kupeessa kasvavien tyrnipuskien varaaan. Jaakon poistuttua minulla oli vielä hyvin aikaa ja niinpä päätin virittää testimielessä pienen actio-kameran aivan rantaveteen. Kaikki alkoi olla valmista.

Kurjet tulivat yllättäin. Tuulinen sää peitti muut äänet alleen ja niinpä ensimmäinen kurkilaivue kaarsi jo selkäni takaa matalalla lentäen ennen kuin huomasin ne. Tulijat laskeutuivat kuitenkin kauemmas matalikolle niin etten edes nähnyt niitä. Kauan en ehtinyt asiaa harmitella, sillä lintuja alkoi saapua lisää toistuvina aaltoina. Ensimmäisten tulijoiden tavoin myös valtaosa näistä linnuista katosi näköpiirini ulkopuolelle. Alkoi olla selvää, että olin väärässä paikassa. Onneksi tilanne parani hieman, kun jossain lähellä kulkeva moottorivene karkoitti linnut takaisin ilmaan. Tällä kertaa kurjet laskeutuivat vastakkaisella puolella näköpiirissäni olevalle kiviselle kannakselle. Vaikka ne olivat vieläkin harmittavan kaukana, sain linnuista melko hyvää laskeutumiskuvaa.

Seuraava aamu valkeni pilvisenä. Kaukana harmaassa maisemassa seisovat linnut eivät saaneet minua innostumaan, joten tyydyin muutamaan otokseen ja jäin odottamaan lintujen poistumista.
Vaikka auringon värjäämää iltataivasta vasten ottamani laajat kuvat olivatkin näyttäviä, yksin niiden varaan en voisi kuvakerrontaa rakentaa. Kurjet saapuisivat kuitenkin takaisin, joten minun oli laadittava iltaa varten uusi taktiikka saadakseni haluamani kuvat. Ennen paluuta mökille kävimme Jaakon kanssa vielä tutkimassa vastarannan maastoa. Aivan rannassa, melko lähellä lintujen yöpymispaikkaa, oli korkeita tyrnipensaita joiden suojiin saisi varmasti rakennettua kuvauspiilon. Paikka oli kaikin puolin lupaava joten, jos linnut käyttäytyisivät samoin kuin edellisenä iltana, ne olisivat tästä katsottuna selvästi lähempänä kameraa. Luontokuvaajan kieliopissa paino on tietysti sanalla jos.

Jo hyvissä ajoin iltapäivällä palasimme Jaakon kanssa paikalle ja aloimme välittömästi rakentaa tyrnipensaikkoon kuvaussuojaa. Aivan rantaviivan tuntumassa kasvoi iäkäs tyrnipensas jonka tukevavartiset oksat kurottautuivat korkealle ja niiden alapuolelle muodostui luonnostaan avoin tila. Tarvitsi vain poistaa pensaan edessä kasvava heinikko ja ripustaa naamioverkko tyrnipensaan oksiin. Tuloksena oli kaunis lehtimajamainen tila pensaan alla ja sen vihreä verkkoseinä sulautui myös hienosti maisemaan. Tarkastelin lopputulosta ylpeänä. Tämä oli ehdottomasti hienoin kuvauspiilo jonka suojista olen koskaan maailman tapahtumia tarkkaillut.

VALITTU KAMERAPENSAS

Kuva-arvoitus. Missä kamera luuraa?

 

Niin hieno kuin piilopaikkani olikin, siihen sisältyi yksi heikkous: nimittäin lähes pään kokoisilla mukulakivillä vuorattu lattia. Olin varannut mukaan ohuen, ilmalla täytettävän makuualustan. Vaikka alusta oli täytettynä vain muutaman sentin paksuinen, se riitti irrottamaan kropan kivistä. Minua huolestuttivat kuitenkin tyrnipensaasta pudonneet kuivuneet piikit, joita oli runsaasti yltympäriinsä kivien koloissa. Terävät piikit lävistäisivät helposti patjan ja siksi yritin puhdistaa ne pois mahdollisimman tarkkaan makuupaikkani kohdalta. Kaikkia oli kuitenkin mahdotonta löytää, joten olin hieman huolissani, yöstä tulisi huomattavasti epämukavampi, jos alusta tyhjenisi. No, tämä on niitä kuuluisia ammatinvalintakysymyksiä.

VALITTU KAMERAPENSAS 2

Lehtimaja merinäköalalla.

 

Kello on muutamaa minuuttia yli seitsemän, kun puhelin soi. Se on merkki, josta edellisestä illasta oppineina olimme Jaakon kanssa sopineet. Kurjet ovat tulossa. Kurkien äänten lähestyessä iskee epäilys, entä jos arat linnut sittenkin havaitsevat rakennelmani ja siirtyvät yöpymään kauemmas? Kauan minun ei tarvitse asiaa pohtia, kun ensimmäinen kurkilaivue kaartaa jo yläpuolellani. Ensin näyttää siltä, että linnut laskeutuisivat samalle alueelle kuin edellisenä iltana. Sitten ne kuitenkin kaartavat takaisin ja laskeutuvat minua lähinnä olevalle kiviselle saarekkeelle. Se oli enemmän kuin olin osannut toivoa. Uusia kurkiauroja saapuu tihentyvään tahtiin, valtaosa niistä seuraa ensiksi tulleiden esimerkkiä, mutta pieni osa saapujista hakeutuu samalle matalalle kannakselle, jossa linnut edellisen yön yöpyivät. Kapean vesialueen erottamat kurjet huutelevat toisilleen kuin kutsuen ja pelkään, että lähinnä minua olevat linnut karkaavat toiselle puolelle. Pelko on kuitenkin turha, muutamaa yksilöä lukuunottamatta linnut pysyvät aloillaan. Yhä uudet laivueet saapuvat matalikolle, kunnes se on aivan täynnä kirahtelevia kurkia. Jatkan vedessä kahlaavien ja niiden joukkoon laskeutuvien lintujen kuvaamista, kunnes pimeys käy liian tiheäksi.

Kello on 20.44, kun lopulta sammutan kameran. Ruokailtuani kääriydyn makuupusiin, mutta uni ei ota heti tullakseen. Pimeässä yössä kurjet kirahtelevat toisilleen, jossain kauempaa laivaväylällä kyntävä alus saa aikaan hyvin matalan juuri ja juuri korvin kuultavan jyminän. Puiden takaa täysikuu kipuaa ylös pilvettömälle tähtitaivaalle. Yöstä on tulossa kylmä, kurjet hiljenevät, nukahdan.

Puoli neljän aikaan herään epämukavaan oloon. Todennäköinen tapahtui, makuualusta on tyhjentynyt. Yö on aivan hiljainen. Ulkopuolella vallitsee täydellinen pimeys, mutta pilvettömältä taivaalta kirkkaana paistava täysikuu valaisee lehtimajan sisältä niin, että voin erottaa selvästi kaikki yksityiskohdat. Tunnelma on taianomainen ja tiedän muistavani tämän hetken vielä kauan.
Usein toistettu väite, että Suomen luonnosta voi löytää rauhan ja hiljaisuuden, pitää paikkansa vain osittain. Jokainen voi todeta tämän ottamalla mikrofonin käteen, laittamalla luurit korville ja yrittämällä tallentaa tuota hiljaisuutta. Jossain, korkeintaan muutaman kilometrin päässä kulkee aivan varmasti autojen virta. Kun liikenteeseen tulee pieni tauko ja olet juuri painanut rec – nappulaa niin Rovaniemi – Helsinki lentokone ulisee korkeuksissa ylitsesi. Kyllä, mikrofoni poimii tämän kaiken hyvin esiin äänimaisemasta, et ole vain aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Ja kun lentokoneen ujellus vihdoin katoaa, onkin taas liikenteen vuoro. Tällaiset äänitystilanteet ovat hyvä keino testata missä kunnossa hermosi ovat. Kokemuksesta voin sanoa, että itse pärjään testissä melko huonosti.

Tuntuu ehkä oudolta, että hiljaisuutta pitää erikseen äänittää. Ihmisen korva on kuitenkin hyvin tarkka aistimaan erilaisia äänimaailmoja ja myös hiljaisuudella on oma, aivan tietynlainen akustiikkansa. Olisikin helppoa jättää ääniraita hiljaisissa kohdissa tyhjäksi, mutta ihmiskorvaan se kuulostaa luonnottomalta. Hiljaisuuden äänittäminen ja oikeanlaisen hiljaisuuden akustiikan toteuttaminen elokuvaan onkin mielestäni eräs vaikeimmista tehtävistä.

Nyt hiljaisuus on kuitenkin rikkumaton, siitäkin huolimatta, että aivan vieressäni yöpyy tuhatkunta kurkea. Vaikka en voi nähdä niitä, tiedän matalassa vedessä ja kivien päällä seisovien lintujen nukkuvan äänettöminä pää työnnettynä siiven alle. Myös laivat ja mökkiläisten veneet ovat hiljentyneet laitureiden äärelle. Ilma on aivan tyyni, ei tuulen virettäkään. Oikea hetki laittaa kamera päälle ja tallentaa pala äänettömyyttä.

Yritän puhaltaa patjaan lisää ilmaa, mutta se tyhjenee nopeasti uudestaan. Päätän olla välittämättä kivistä ja yrittää vielä nukkua. Olen juuri vaipunut uneen, kun havahdun kurkien huutoon. Jokin on havahduttanut linnut hereille ja niiden kireät huudot leikkaavat pimeyttä. Onko jokin saalistaja, kettu tai ilves ottanut omansa. Käynnistän kameran uudestaan ja annan öisten äänien tallentua muistikortille. Vähitellen lintujen ääntely vaimenee ja hiljenee lopulta kokonaan. Kello on jo viisi ja vaikka pimeys on yhä läpitunkematonta, päätän pysytellä hereillä ja odottaa auringon nousua.

Kylmän yön jälkeen merelle on muodostunut paksu sumukerros ja aamu valkenee harmaana. Ilmassa leijuvan usvan lisäksi linssiin kondensoituva vesi hankaloittaa kuvaamista. Kurjilla ei näytä olevan mihinkään kiire. Lähtöhetken lähestyessä käynnistyy kuitenkin omituinen rituaali. Aika ajoin kurkiparvi kajauttaa ilmoille valtaisan huutoryöpyn johon toisella puolella lahdelmaa olevat kurjet välittömästi vastaavat. Samalla kun linnut huutavat, ne työntävät kaulansa yhtäaikaisesti kohti vastakkaisella puolella sijaitsevia lajitovereitaan. On kuin käynnissä olisi alkukantaisen heimon rituaali, jonka avulla yritetään kiihdyttää toisia toimintaan. Ehkä tästä juuri onkin kysymys. Aika ajoin huudot vaimenevat alkaakseen taas kohta uudelleen.

Lisääntyvä auringon lämpö saa sumun hitaasti hälvenemään ja viimein ensimmäiset kurjet nousevat ilmaan. Linnut eivät lähde yhtä aikaa, vaan ryhmistä irtautuu kerrallaan muutamia kymmeniä lintuja, jotka suuntaavat jonossa kohti Söderfjärdenin peltoja. Aina välillä ilmaan noussut ryhmä jää kiertelemään yöpymispaikan yläpuolelle. Selvästi ryhmästä puuttuu vielä joku, jota vaativasti huudellen kehotetaan liittymään omiensa joukkoon. Kestää noin puoli tuntia ennen kuin viimeisetkin linnut ovat poistuneet. Kun myöhemmin tulen esiin piilopaikastani, kuvaussuojan toiselta puolelta kuuluu äkkinäinen kahahdus. Aivan piilopaikkani vierestä syöksyy veteen säikähtänyt metsäkauris. Matalassa vedessä kiivaasti pomppien se pakenee matalikon ylitse vastakkaiselle rannalle. Turvaan päästyään kauris jää hetkeksi katsomaan minua ja katoaa sitten näkyvistä. Olimme viettäneet yön vierekkäin toisistamme tietämättä! Olin juuri aloittamassa kuvauspiilon purkamisen, kun kolme kurkea palaa vielä takaisin ja kaartelee alueen yläpuolella kutsuhuutoja toistellen. Joku on kadoksissa ja mieleeni palautuu yöllinen huutokonsertti. Aikansa kutsuhuutoja toisteltuaan kurjet suuntaavat takaisin Söderfjärdenin suuntaan. Soitan Jaakolle, myös minun on aika lähteä.

 Kurkien huudot kaikuvat öisellä merellä.

Kurkien huudot kaikuvat öisellä merellä.

majakka ikoni

blogikuva 5

KUNINKAALLISTEN RUOKAPÖYDÄSSÄ

Veneen ollessa vielä muutaman kymmenen metrin päässä rannasta kiinnitän huomioni johonkin valkeaan, jota kelluu laajalti rannan tuntumassa. Hetkeen en ymmärrä mitä se on, kunnes näen ne tarpeeksi läheltä – höyheniä. Lähestyessämme rantaa alan ymmärtää mistä on kysymys. Nimittäin siitä, että olen tehnyt pahan virheen.

Puoliksi syöty lokki kelluu rantakivien välissä. Aivan rannan tuntumassa sijaitseva kivi on toiminut saalistajan ruokailupaikkana, mistä todisteena ovat verijäljet ja suolenpätkä. Kyseinen kivi sijaitsee aivan rantakasvillisuuden suojiin naamioidun kuvaussuojan edessä. Kuinkas muutenkaan, olihan se suunniteltu toimimaan merikotkakuvausten päänäyttämönä.

Kuvauksen järjestämisessä auttamaan lupautunut merikotkatuntija Ari Valkola oli pesinnän päättymisestä lähtien tarkkaillut kotkien liikkeitä ja valinnut tämän pienen lahdelman kuvauskojun sijoituspaikaksi. Vuosikymmenien kokemuksen merikotkista omaava Ari oli tehnyt huolellista työtä, rannan tuntumaan puiden ja kivien suojaan sijoitetun kuvausteltan saattoi havaita vasta aivan lähellä rantaa. Olin viettänyt tässä kuvaussuojassa jo edellisen yön ja herännyt päivystämään ympäristön tapahtumia varhain ennen auringon nousua. Sopiviin kohtiin kuvaussuojan eteen oli sijoitettu syöttikaloja kotkien houkuttelemiseksi. Lähin syötti oli aseteltu jo aiemmin mainitsemalleni kivelle vain 7 – 8 m päähän kamerasta. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saapuivat lokit, joita syöttikalat tietysti myös kiinnostivat. Arkoina ne kiertelivät kaloja kunnes vihdoin uskaltautuivat saaliille. Nopeiden vierailujen aikana ärhäkät kuokkavieraat riuhtovat kaloja niin, että pelkäsin syöttien putoavan kiviltä veteen ennen kuin merikotkat ehtivät paikalle. Toisaalta, päätähdistä ei ollut näkynyt vilaustakaan. Ainoa merkki niiden olemassaolosta oli jostain kauempaa aika ajoin kantautuvat huudot. Aamu oli jo edennyt pitkälle, kun näin ensimmäisen kotkan. Se laskeutui rantakalliolle lahdelman toiselle puolelle, nappasi syöttikalan kynsiinsä ja katosi metsään puiden suojiin. Sitten – ei mitään. Lyhyen viestinvaihdon jälkeen päädymme Arin kanssa siihen, että on epätodennnäköistä, että kotkat enää tänään tulisivat paikalle. Niinpä päätän lopettaa kuvaukset siltä päivältä. Virhe, harmillinen virhe.

Luultavasti rantakiviltä löytynyt helppo ravinto oli saanut lokin tarkkavaisuuden herpaantumaan ja niinpä se oli itse joutunut kotkan saaliiksi. Ari arvelee, että lokin napannut kotka saattoi hyvinkin olla emo, joka opetti poikaselleen saalistuksen ja riistan käsittelyn saloja. Ja tämä kaikki tapahtui paraatipaikalla aivan kuvauskojun edessä, joten jos olisin viettänyt myös päivän kuvauskojussa – millaista materiaalia olisinkaan saannut tallennettua! Harmistustani lisäsi se, ettei edellisen yön perusteella ollut lainkaan varmaa saisinko tälläkään kertaa kuvaa kotkasta. Ari asettelee uudet syöttikalat kuvauspaikan edustalle, toivottaa onnea ja pian loittonevan moottorin ääni vaimenee vainemenistaan, häviten lopulta kokonaan. Hämärän laskeutuessa pujottaudun sisälle ahtaaseen kuvauskojuun ja pyrin löytämään mahdollisimman mukavan asennon valtaosan tilasta vievän kameranjalan ja kylkeäni painavan kiven välistä.

Luonnossa yöpymisessä on aina jotain taianomaista. Kuuntelen kuinka meren syvä kohina sekoittuu puiden huminaan. Avaan teltan vetoketjun ja jään katselemaan ylläni kaareutuvaa öistä tähtitaivasta. Harmistus ja turhautuminen pyyhkiytyvät pois mielestäni. Myöhemmin yöllä unen läpi tietoisuuteeni tunkeutuu jostain aivan läheltä kuuluva kummallinen yninä ja suomujen läpi kalan lihaan tunkeutuvien terävien hampaiden aikaansaama rouske. Hemmetin minkit, toivottavasti ne eivät syö kaikkia kaloja – muistan ajatelleeni, ennen kuin vaivun taas syvään uneen.

Seuraavana aamuna herään vasta hieman ennen auringon nousua. Valon lisääntyessä näen, etteivät yölliset vieraat ole vieneet montaakaan syöttikalaa. Tällä kertaa lokit saapuvat aikaisemmin ja nyt ne saavat seurakseen myös variksia. Linnut käyttäytyvät kuitenkin toisin kuin edellisenä aamuna. Ne lentelevät kalojen lähellä, mutta eivät juurikaan uskaltaudu syömään. Tunnelma on selvästi odottava. Kotkien ääntely kuuluu nyt lähempää ja pian kuulen siipien aikaansaaman huminan, kun iso lintu lentää jossain lähelläni. Yritän kurkistella kuvaussuojan aukoista nähdäkseni kotkan, mutta en saa sitä silmiini. Ympäristöstä kantautuvista huudoista voi päätellä, että lintuja on ainakin kaksi, ehkä enemmänkin. Odottelua, kunnes taas jokin suuri lentää kojun ylitse ja laskeutuu kahahtaen aivan vieressä sijaitsevaan puuhun. Vieläkään en onnistu näkemään sitä. Linnut ovat hiljaa pitkiä aikoja ja välillä epäilen niiden jo poistuneen kunnes ääntely paljastaa kotkien läsnäolon. Äkkiä havaitsen kotkan. Se istuu kaislikon reunassa, suoraan edessäni, muutamien kymmenien metrien päässä kuvauskojusta. Olen suunnannut ja tarkentanut kameran etualalla olevaan kiveen, mutta en uskalla siirtää sitä. Haluan linnun lähemmäs ennen kuin otan riskin huomatuksi tulemisesta. Kotvan tarkkailtuaan lintu lähtee liikkeelle ja laskeutuu kuvaussektorin oikealla reunalla olevalle kivelle. Vaikka kotka ei vieläkään ole parhaassa mahdollisessa asemassa muistan edellisaamun pikavierailun ja käännän kameraa hyvin hitaasti kohti suurta lintua, tarkennan ja annan kameran käydä. Muistikortille alkaa tallentua kuvaa ruokailevasta merikotkasta. Tämä hetki on aina helpottava, kävipä tästä eteenpäin miten tahansa, minulla on joka tapauksessa nyt kuvaa merikotkasta. Kotka käy hetki hetkeltä vähemmän epäluuloiseksi ja pian se siirtyy lähempänä sijaitsevalle kivelle pysytellen kuitenkin edelleen aivan kuvaussektorin oikeassa reunassa. Kotkan keskittyessä kalan syömiseen myös varikset rohkaistuvat. Ruokaileva peto ei saalista ja pian varikset ympäröivät kotkan ja yrittävät saada osansa saaliista, varoen kuitenkin visusti menemästä liian lähelle. Kesken ruokailun varikset pyrähtävät äkkiä siivilleen, kotka keskeyttää syömisen, kyyristyy matalaksi yläpuolelleen tähyillen. Kohta se joutuukin siirtymään sivummalle, kun toinen kotka laskeutuu kivelle. Tulijan huomattavasti kaarevammasta nokasta ja valkoisista pyrstösulista on helppo päätellä, että kyseessä on ensimmäistä kotkaa selvästi iäkkäämpi lintu. Päättäväisesti lintu omii kalan itselleen. Kauan se ei kuitenkaan saa vallastaan nauttia, sillä nyt kivelle pudottautuu kolmas, edellisiä selvästi suurikokoisempi lintu, joka vuorostaan ottaa saaliin hallintaansa.

Kuvamateriaalia on kertynyt melko runsaasti, joten nyt uskallan liikuttaa kameraa jo rohkeammin. Jokainen uusi kuvanrajaus saa aikaan liikettä ja vaatii kuvan tarkentamista, jolloin vaarana on, että linnut havaitsevat objektiivin säätörenkaita liikuttelevat sormet. Ehkä linnut ovat jo vakuuttuneet tilanteen turvallisuudesta, sillä toiminnasta väkisinkin aiheutuva liikehdintä ei aiheuta niissä mitään reaktiota. Lopulta vanhin kotka siirtyy aivan kuvaussektorin keskellä, lähinnä kameraa sijaitsevalle kivelle, jolloin minulla on mahdollista kuvata lintua jo melko läheltä. Isoimman kotkan mielestä tämäkin kala kuuluu sille ja se hätistää vanhan kotkan pois. Saan tapahtuman tallennettua ja vielä kuvaa suurimmasta kotkasta ruokailemassa. Pian tämän jälkeen kotkat poistuvat eivätkä enää palaa.

Kun myöhemmin pujottaudun varovasti ulos teltassa, näen ison kotkan liitelevän suoraan yläpuolellani lähes puiden latvoja hipoen. Kätkeydyn kuusen oksien suojaan ja varon visusti, ettei lintu huomaa läsnäoloani. Vasta näin nähtynä saa todellisen kuvan siitä, miten suuri lintu merikotka on. Sitä seuraavat varikset ovat kuin kottaraisia tämän jättiläisen rinnalla. Kun varisten häirintään kyllästynyt kotka tekee syöksyn niitä kohti, sen siivet saavat aikaan voimakkaan humisevan äänen. Vielä hetken alueen yläpuolella liideltyään majesteetillinen lintu katoaa lopullisesti näköpiiristä.

Vaikka ensimmäisen kuvauspäivän menetetty mahdollisuus oli harmittava, olisi kohtuutonta jäädä murehtimaan sitä. Nimittäin se, että ainoastaan kahden kuvauspäivän jälkeen minulla on jo varsin käyttökelpoista materiaalia merikotkista, on melkoinen saavutus. Ari Valkolan merikotkatuntemus ja sen pohjalta tehty onnistunut paikanvalinta oli keskeisin tekijä, joka loi pohjan näin hyvälle lopputulokselle. Sen lisäksi tarvittiin tietysti myös keskimääräinen annos onnea. Oma osuuteni rajoittui lähinnä siihen, etten pilannut saamaani mahdollisuutta häiritsemällä kuninkaallisten ruokailua. Tähän voi olla tyytyväinen.

 

kotka youtube

Kotka on laskeutunut

majakka ikoni

blogikuva 5

LEPAKKORENGASTUS

25.-27.08.2014

Puhelu tulee jossain vaiheessa välillä Kouvola – Vaasa. Lepakkotukija on sairastunut ja hänen saapumisensa on epävarmaa.

Muutamaa viikkoa aiemmin korviimme oli kantautunut tieto lepakoiden muuttokäyttäytymistä tutkivan ryhmän retkestä Valassaarille ja kiinnostuimme heti erikoiselta kuulostavasta tapahtumasta. Ryhmän johtajalla, tutkija Niclas Fritzénillä ei ollut mitään mukaantuloamme vastaan, joten tiedossa oli hieman epätavallinen ja myös siksi mielenkiintoinen kuvauskohde. Kuten jo aiemmin olen maininnut, dokumentin kuvaukset oli meistä riippumattomista syistä saatu käyntiin vasta kesä – heinäkuun vaihteessa. Nyt olimme jo elokuun loppupuolella, eikä tässä vaiheessa kesää sopivia kuvauskohteita ollut todellakaan liikaa tarjolla. Retkeä edeltävällä viikolla sääennusteet muuttuivat jatkuvasti ja lopulta arvaukset alkoivat vakiintua huonon ja erittäin huonon vaiheille. Huolestuneena seurasin säätilan kehittymistä, pelkona oli tietysti, että retki perutaan. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä saimme kuitenkin Niclakselta rauhoittavan tiedon – saarelle mennään, sää ei ole esteenä.

Valmistelut oli siis tehty, kalusto pakattu ja ajoimme kohti Vaasaa, kun Niclas soitti ja kertoi tutkijan sairastumisesta. Lepakkotutkija Eeva-Maria Kyheröinen oli ryhmästä ainoa, jolla on lepakoiden rengastamiseen tarvittava lupa ja tietotaito. Rengastustilanne taas oli ainoa mahdollisuus saada kuvaa lepakoista joten, jos Eeva ei pääsisi paikalle, se veisi pohjan myös kuvauksilta. Vaasaan oli enää tunnin ajomatka, kun lopullinen varmistus tuli, Eeva ei pääse lähtemään. Lauluntekijän sanoin: ”pettymys, isku on melkoinen”. Muut ryhmän jäsenet lähtisivät kyllä saarelle, mutta meidän kannaltamme retkessä ei ole enää mieltä. Päätimme pitää mietintätauon ja jatkaa sitten Vaasaan missä yrittäisimme keksiä jonkin toisen kuvauskohteen. Kovin hyviä vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut tiedossa.

Myöhemmin, ollessamme jo hyvin lähellä Vaasaa, juonessa tapahtuu taas yllättävä käänne. Eeva on sittenkin päättänyt sinnitellä ja lähteä matkaan, joten retki toteutuukin alkuperäisen suunnitelman mukaan! Pian olemme taas Svedjehamnin satamassa pakkaamassa varusteita veneeseen. Niclaksen, Anun ja minun lisäksi mukaan tulevat tutkimuskoordinaattori Asko Ijäs sekä Michael Schneider Uumajasta. Sattuneesta syystä Eeva ei tähän kyytiin ehdi, mutta tulee saarelle myöhemmin.

vene skaalattu

Tämä venheeni ei ole linnun luust’…

 

 

En tiedä tekeekö mielikuva kohteelleen oikeutta, mutta veneestä jolla matkaamme, tulee mieleen iso alumiinilaatikko, johon on asennettu järkälemäinen, usean sadan hevosvoiman tehoinen kuorma-auton moottori. Tätä isokokoista venettä käytetään mm. Merenkurkun saaristossa laiduntavien lampaiden kuljettamiseen saariin ja takaisin. Se, joka on kulkenut Svedjehamnin satamasta johtavalla ”slalomreitillä”, tietää millaisten kapeikkojen kautta väylä avomerelle kulkee – niille jotka eivät tiedä, suosittelen kokemusta! Heti laiturista irtauduttuamme tehokas moottori alkaa kiidättää meitä täydellä voimalla eteenpäin. Tässä kyydissä sormet on syytä pitää laitojen sisäpuolella, sillä merimerkit kopsahtelevat napakasti veneen laitoja vasten veneen mutkitellessa vauhdilla porttien läpi. Edes reitin edellyttämät jyrkät käännökset ennen kapeikkoja eivät saa kuljettajaa hiljentämään veneen vauhtia. Uhkarohkealta vaikuttavasta vauhdinpidosta huolimatta kokemus on viihdyttävä. Erityisen hauskaksi sen tekee se, että matka Valassaarille sujuu nopeammin kuin millään muulla aiemmin kulkemallamme kyydillä, aikaa kuluu vain hieman yli puoli tuntia.

Muutaman tunnin kuluttua tulomme jälkeen myös Eva saapuu saarelle ja vielä samana iltana pystytämme rannan tuntumaan kaksi lepakkopyydystä eli ”harppua”. Vertaus tuohon klassiseen soittimeen kuvaa hyvin kehikkoa, johon on pystysuunnassa viritetty kahteen tasoon ohuita siimalankoja. Kehikkoon kiinnitettävä lähetin toistaa lepakoiden soidinkutsua, mikä saa lepakot suunnistamaan kohti pyydystä. ”Tutkansa” avulla hämmästyttävälä tarkkuudella suunnistava lepakko voi vielä selvitä ensimmäisestä siimarivistä, mutta toinen on sille jo liikaa ja se putoaa telineen alla olevaan kouruun. Säätieteilijöiden onnenpyörä pysähtyi lopulta osoittamaan 15 m sekuntivauhdilla puhaltavaa tuulta ja sadetta. Näin kova tuuli tekee lepakoiden lentämisestä hankalaa, joten ensimmäinen yö tuottaa vain yhden lepakon rengastettavaksi. Päivä on ollut pitkä, joten päätämme luovuttaa tältä erää ja kerätä voimia seuraavaa yötä varten.

Sää jatkuu tuulisena myös koko seuraavan päivän. Teemme Anun kanssa retken saaren länsipuolella sijaitsevalle puuttomalle niemelle, jossa tuulen nostattamat vaahtopäät vyöryvät mereltä rannan suuria kiviä vasten. Vietämme muutaman tunnin kuvaten karun kaunista rantamaisemaa ja palaamme sitten valmistautumaan seuraavan yön kuvauksiin. Illalla hämärän alkaessa laskeutua lähdemme liikkeelle. Tällä kertaa siirrymme pois majapaikan läheisyydestä saaren sisäosassa sijaitsevan koivumetsän suojiin. Toiveena on, että puut vaimentaisivat tuulta sen verran, että lepakot uskaltautuisivat niiden suojissa öisille saalistusretkilleen. Tuskin harput on saatu pystyyn, kun ensimmäinen lepakko putoaa kouruun. Tämän jälkeen lepakoita tulee tasaiseen tahtiin ja seuraavien tuntien aikana saan kuvattua erilaisia otoksia lepakoista ja niiden rengastuksesta.

Kun aamuyön pimeydessä kuljemme väsyneinä ja kylmissämme kohti majapaikkaa, olo on epätodellinen. Täällä, kaukana asutuksesta, meren ympäröimällä tuulisella saarella havahdun taas ihmettelemään sitä, miten omituisiin paikkoihin ja tilanteisiin kamera minua kuljettaa. Pitkät ja työläät kuvauspäivät, vaatimus onnistumisesta ja siihen liittyvän vastuun aikaansaama paine, taloudellisista paineista puhumattakaan, saavat minut usein pohtimaan onko tässä kaikessa mitään järkeä. Näiden ajatusten vastapainona ovat tämänkaltaiset kokemukset, joiden äärellä ymmärtää olevansa etuoikeutettu. Tämä saa minut tuntemaan tyytyväisyyttä – suurta tyytyväisyyttä.

 

lepakonmetsästys

Lähes yhdellä otolla kuvattu ja leikkaamaton video harpun kokoamisesta niille joita kiinnostaa nähdä miltä tämä lepakkopyydys näyttää. Vain tosiharrastajille.

 

majakka ikoni

blogikuva 5

KOLME PIENTÄ RETKEÄ

Perjantai 25.07.2014

Tilanteet muuttuvat nopeasti. Alunperin oli tarkoitus lähteä Heinosen Vesan kanssa kuvaamaan maisemia Valassaarten ympäristöön, mutta alueella oppaana toimiva Vesa sai pikakomennuksen Merenkurkun saariston majakoille suuntautuvan retken vetäjäksi. Emme miettineet kauan, kun Vesa ehdotti, että lähtismme mukaan retkelle.

Perjantaiaamuna klo 9.00 Anu ja minä liityimme osaksi seuruetta, joka myöhemmin osoittautui yhden pariskunnan hääpäivää juhlivaksi ystäväpiiriksi. Ensimmäisenä vene suuntasi kokkansa kohti Norrskärin saariryhmää ja sielä sijaitsevaa Västra Norrskärin majakkasaarta.

Koko retkipäivän vallinnut lämmin ja aurinkoinen sää suosi merellä matkaavia. Ainoa retkeen sisältynyt kommellus oli, kun tuuli tempaisi hatun erään matkustajan päästä ja lennätti sen kauas tulosuuntaan. Veneen kuljettajan nopean reagoinnin ansiosta vallaton karkulainen saatiin poimittua takaisin veneeseen ja näin säästyttiin suuremmilta tappioilta. Hatut tiukemmin päähän ja pian liuimme Västra Norrskärin suojaisaan satamaan.

Norrskärin majakka ei ole mikään varsinainen rakennustaiteen kaunotar, mutta on hoitanut uskollisesti sille annetua tehtävää jo vuodesta 1846. Muun seurueen lähtiessä tutkimaan majakkaa tarkemmin Anu ja minä päätämme tutustua saaren luontoon. Suuntaamme saaren pohjoisreunalla sijaitsevalle alavalle rantaniittymäiselle alueelle joka poikkeaa selvästi saaren muuten karusta ilmeestä. Tulevia kuvauskausia ajatellen pistän tyytyväisenä merkille, että rantaniityllä ja sen matalissa lammikoissa on melko runsaasti lintuja. Niiden lähempi kuvaaminen vaatisi kuitenkin keskittymistä ja siihen ei tällä retkellä ole mahdollisuutt. Niinpä tyydyn laajempiin maisemakuviin, joissa ei niissäkään sinänsä ole mitään valittamista. Ruokailtuamme muun seurueen kanssa saarella retkikuntamme suuntaa kohti Strömmingsbådanin majakkaa.

majakka blogiin

Strömmingsbådan

O26A2319Vuonna 1885 valmistunut Strömmingsbådanin majakka ei ehkä ole kovin persoonallinen, mutta hauskan näköinen se kyllä on, oikein ”postikorttimajakka” valko-punaisine värityksineen. Saari on pieni ja kallioinen ja sen rantakallioon on hakattu merkki siitä, millä korkeudella vedenpinta oli vuonna 1900. Sen perusteella on helppo uskoa Vesan kertomusta siitä, kuinka menneinä aikoina, korkean veden aikaan, merenpinta saattoi nousta majakan alimmille portaille asti. Majakanvartioiden täytyikin pingottaa majakan ja asunnon välille köysi voidakseen päästä turvallisesti työpaikalleen. No, tässä tapauksessa turvallisuus on hyvin suhteellinen käsite. Voi vain arvailla millaista meno oli syyspimeällä myrskyssä, kun aavalta mereltä vyöryvät aallot iskeytyivät vasten majakan portaita.

Me sen sijaan saimme juoda leppoisat päiväkahvit heleässä auringonpaisteesssa, minkä jälkeen matka suuntautui kohti Rönnskärin saaristoa ja Fäliskäretin saarella sijaitsevaa Suomen vanhinta puupookia, eli puista tunnusmajakkaa. Tämä oli myös antoisan majakkakierroksemme viimeinen kohde. Paluu Svedjehamniin sujui leppoisasti ja tulomatkan koettelemuksista viisastuneita myös uhkaavilta hattujenmenetystilanteilta vältyttiin.

kallio blogiin

Merenpinnan korkeus vuodelta 1900 merkittynä rantakallioon.

 

Lauantai 26.07.2014

Seuraavana päivänä palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan ja lähdimme Anu, Vesa ja allekirjoittanut, kuvaamaan erilaisia maisemaotoksia Valassaarten ympäristöön.

Maisemakuvaus ei ole lempilajini. Ei niin, ettenkö pitäisi sitä kiinnostavan tai että vaikuttavien maisemarajausten löytäminen olisi jotenkin erityisen vaikeaa. Kyse on lähinnä siitä, että kamera pystyy harvoin tallentamaan maiseman niin hienona kuin silmä sen näkee. Lähes aina kuva on todellisuuutta latteampi, pettymys. Tämä usein kokemani tuntemus on aiheuttanut hienoisen vastenmielisyyden tätä lajityyppiä kohtaan. Olen kuitenkin havainnut, että jälkeenpäin otokset eivät useinkaan näytä niin latteilta kuin kuvaustilanteessa on tuntunut. Yritän pitää tämän näissä tilanteissa mielessäni ja uskoa tekemiseeni silloinkin, kun tuo usko horjuu.

Sää on yhtä kaunis kuin edellisenäkin päivänä ja kuvausten välillä rantaudumme Valassaaren eteläpuolella olevalle pienelle laiturille ja juomme rantakoivujen katveessa eväskahvit. Hieno ja leppoisa päivä kuten eilinenkin. Tätähän voisi melkein tehdä vaikka työkseen – ai niin, mutta niinhän minä teenkin!

Sunnuntai 27.07.2014

Kahden rankan työpäivän jälkeen on syytä heittää vapaalle, joten jatkamme Vesan seuraamista ja lähdemme Valassaarille suuntautuvalle opastetulle risteilylle. Vesa on tietysti se opas ja risteily tapahtuu M/S Corina aluksella. Pikkuveneillä ajon jälkeen aluksen vakaa meno tuntuu ylellisyydeltä. Tosin aika ajoin aluksen reitti suuntautuu niin ahtaisiin kapeikkoihin, että herää epäily voiko se tosiaan mahtua kulkemaan niistä. No en tietysti oikeasti epäillyt, ettei kapteeni olisi tiennyt mitä oli tekemässä, mutta hipoen mentiin.

Tarkoitus oli ottaa retki rennosti ja tallentaa fiilistelykuvaa blogivideota varten ilman sen kummempia paineita. Eihän se tieteysti sitten niin mennyt, vaan työmoodi jäi päälle ja yritin taltioida koko retken videolle. Niinpä tuijottelen koko retken ajan kameran luupin läpi. Kevytkään kalusto ei tunnu kevyeltä, kun kuumana kesäpäivänä yrittää kuvata Valassaaren halki kävelevää turistiryhmää kaikista mahdollisista kuvakulmista. No, onpa jotain mistä ottaa opiksi. Ei tapahdu toista kertaa.

Valassaarten historia pitää sisällään lukuisia mielenkiintoisia tarinoita, seuraavalla videolla Vesa kertoo yhden niistä. Mikä yhdistää tätä Merenkurkun syrjäistä saariryhmää ja erästä euroopan kuuluisinta monumenttia?

blogi #3 video stillmajakka ikoni

blogikuva 5

RUOKKISAARILLA

Vietin heinäkuussa kaksi päivää rengastajakaksikon Pekka Peuran ja Tapio Osalan seurassa Valassaarten lintusaarilla. Tavoitteena oli saada kuvaa alueen louhikkosaarilla pesivistä ruokeista ja riskilöistä. Matka oli vaikuttava, sillä paljasjalkaiselle Sisä-Suomen kasvatille näille rauhoitetuille saarille pääseminen avasi aivan uudenlaisen maiseman.

Taivaan peittänyt harmaa pilvipeite on väistynyt ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun pujottelemme varovasti pinnan alla piilottelevien kivenlohkareiden välistä Båtslaggrynnanin rantaa. Rengastajat Pekka ja Tapio tutkailevat toiveekkaasti louhikkoista saarta, joka on perinteisesti osoittautunut varsin hyväksi ruokkien pesimäpaikaksi. Saaren päällä kaartelee runsaasti kirkuvia lintuja, joukossa on myös ruokkeja jotka ovat rengastajien ensisijainen kohde. Myös omat odotukseni ovat korkealla. Toiveikkuutta lisää aivan veneen lähellä, alle kymmenen metrin päässä suuren kivenlohkareen päältä meitä uteliaana tarkkaileva ruokki. Kameraan valitsemani lyhyt zoomi-putki aiheuttaa kuitenkin sen, ettei lähikuva linnusta onnistu, mutta sellaista en ole nyt tavoittelemassakaan. Tänään päähuomio on ruokkien rengastettavissa poikasissa. Pian toiveikkuus vaihtuu kuitenkin pettymykseksi.

Saarelta paljastuu murhenäytelmä. Mitä ilmeisimmin minkit ovat päässeet uimaan saarelle ja tuhonneet käytännössä kaikki ruokkien ja riskilöiden pesät, tai jos jotkut ovat säästyneet, me emme niitä löytäneet. Kaikkialta löytyy kuolleita lintuja, aikuiset on tapettu kurkkuun puremalla, vain poikaset ovat kelvanneet syötäväksi ja valtaosa niistäkin vain osittain. Syötävää on ollut yli tarpeen, tappamisvimmaa se ei kuitenkaan ole tyydyttänyt. Rengastajien mieli synkkenee sitä mukaa, kun tuhon totaalisuus paljastuu. Voimattomuus pedon aikaansaaman tuhotyön edessä kirvottaa ilmoille kirouksia, mutta niistä ei ole hyötyä. Tapahtunutta ei voida muuksi muuttaa, valitusosoitetta ei ole jätetty.Takaisin veneelle ja kohti seuraavaa saarta. Skutgrynnan on hieman ulompana ja Pekka tuntuu olevan varma, etteivät tuholaiset ole päässeet sinne asti. Minun silmissäni saari näyttää kuitenkin olevan varsin lähellä. Olen kuitenkin jo huomannut kuinka vaikeaa merellä on arvioida etäisyyksiä, joten uskon mielelläni kokeneemman sanaan.

Skutgrynnan on kuin onkin säästynyt petojen vierailulta ja siltä löytyy runsaasti ruokinpesiä. Saarella on helppo ymmärtää miksi se kelpaa ruokkien pesimäpaikaksi. Hankalakulkuinen kivilouhikko tarjoaa runsaasti koloja, joihin poikaset voivat kätkeytyä. Valtaosaan koloista ei voi nähdä, mutta rengastajilla on käytössään yksinkertainen koukkuviritys, jonka avulla poikanen saadan vedettyä esiin kiven alta.

Ruokkien pesimäsaaret ovat suurista lohkareista koostuvia kivivalleja, joita jääkausi on muodostanut saaristoalueelle. Itse asiassa koko Merenkurkun saaristoalue on tällaisten suurten kivenlohkareiden peitossa; seikka joka tulee hyvin nopeasti selväksi veneellä liikkujalle. Valtava kivimäärä yhdistettynä suuriin vedenpinnan vaihteluihin tekee Merenkurkun saaristosta yhden maailman vaikeimmin purjehdittavista merialueista, ellei peräti vaikeimmaan. Edes syntyperäiset saaristolaiset eivät voi aina varmasti tietää mikä on turvallinen kulkureitti alueella.

Saaret ovat karuudessaan vaikuttavan kauniita. Pakettiauton kokoisten kivijärkäleiden päällä istuskelee ruokkeja, riskilöitä ja monia lokkilintuja. Saapujat ovat säikäyttäneet valtaosan linnuista saaren yläpuolella kirkuvaksi massaksi. Maisema on oudon epätodellinen, lintujen ulosteiden valkaisemat kivet, pingviinejä muistuttavat ruokit, eksoottisen näköiset riskilät sekä merellisen luontoympäristön karuus tuovat mieleen jonkin eksoottisen lintukohteen kaukana täältä.

Hyppiessäni kiveltä toiselle olen tyytyväinen, että jääkausi on hionut kivilohkareet pyöreiksi, mikä tekee niillä liikkumisen hieman helpommaksi. Siitä huolimatta on syytä olla tarkkaavainen, sillä harha-askel merkitsisi kipeitä kolhuja, eikä kamerakaan ehkä pitäisi louhikkoon putoamisesta.

Vaikka kivien alla näkymättömissä sijaitsevat pesät eivät estä rengastusta, omaa työtäni ne hankaloittavat huomattavasti. Aluksi näyttää täysin toivottomalta saada kuvaa pesässä olevista poikasista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että tällaiset ”tästä ei tule yhtään mitään” ajatukset kannattaa työntää pois mielestä ja keskittyä siihen miten ongelman voi ratkaista. Vaikka se, mitä on etukäteen suunnitellut näyttäisi vaikealta tai suorastaan mahdottomalta, löytyy yleensä aina jokin keino – kunhan ei anna paniikille sijaa. Niin on tälläkin kerralla. Sinnikkään hakemisen jälkeen löytyy vihdoin pesäkolo jonka suuaukolle kamera juuri ja juuri mahtuu. Nivelvipuun kiinnitetyn etsimen saa taivuteltua sopivaan asentoon ja akkuvalolla saa kiven raosta suunnattua valoa hämärään pesään. Kaiken saaminen kohdalleen vie aikansa, mutta vaikka kuvausasento on melko hankala ja valokin lipsahtelee paikoiltaan, saan lopulta otettua mieleisiäni otoksia poikasesta.

Olemme olleet liikkeellä jo useamman tunnin ja vaikka kello näyttää yli seitsemää, aurinko paahtaa yhä kuumana pilvettömältä taivaalta. Kuumuus alkaa vaatia veronsa ja alamme kaivata juomista. Mutta – jostain käsittämättömästä syystä kukaan meistä ei ole muistanut ottaa vettä mukaan majapaikasta! Hölmistyneinä katsomme toisiamme ja ihmettelemme tapahtunutta. Aluksi tohelointimme huvittaa, mutta janon yltyessä hymy muuttuu väkinäisemmäksi. Jano on jo armoton, kun lähdemme vielä kolmannelle saarelle. Tänään saamme hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, miten tärkeää makea vesi on ihmiselle. Kun muutamaa tuntia myöhemmin palaamme majapaikkaamme Valassaarille ainoana ajatuksena on saada juotavaa, eikä haittaa ollenkaan, että vesi on huoneenlämpöistä!

Herätessäni seuraavana aamuna kuuden aikaan aurinko paistaa jo kirkkaana pilvettömältä taivaalta, on tulossa taas kuuma päivä. Yllätyksekseni havaitsen, että Heinosen Vesa on saapunut huomaamatta mökille ja istuskelee kaikessa rauhassa ulkoportailla. Olemme sopineet, että lähdemme Vesan veneellä etukäteen seuraaville kohteille ennen kuin rengastajat lähtevät liikkeelle. Kun aamukahvit on juotu suuntaamme veneen kokan kohti pesimäsaaria.

Louhikkoisilla saarilla liikkuessa ymmärtää nopeasti, että kyseessä on todellinen lintuparatiisi. Lintujen ulosteet ovat värjänneet kivilohkareet valkoisiksi korostaen saarten karuutta. Lähes joka neliöltä löytyy linnunmuna, maastoon piiloutuva poikanen tai jälkiä merikotkan tai jonkun muun petolinnun syömästä saaliista. Helposti nähtävien havaintojen lisäksi valtaosa jää katseelta piiloon kivilouhikon kätköihin. Tänään mielenkiintoni kohdistuu kivillä istuviin aikuisiin lintuihin. Kuvausetäisyydelle pyrkiessä on kuitenkin tarkasti katsottava mihin astuu, ettei rikkoisi munia tai tallaisi maastoon tehokkaasti sulautuvien poikasten päälle. Vaivihkaisella hiipimistekniikalle ei ole toivoakaan päästä kymmentä metriä lähemmäksi ruokkeja muista linnuista puhumattakaan. Tyydyn siis tällä kertaa muutamaan tiiviiseen otokseen ruokeista sekä laajempiin kuviin riskilöistä ja lokkilinnuista kivien päällä.

Liitymme vielä Pekan ja Tapion seuraan. Kivillä pomppiminen tuntuu jo jaloissa, mutta väsyneiltä vaikuttavat myös rengastajat, joiden tehtävä on vielä omaani työläämpi. Lohkareiden väliin kurkottelu akrobaattisissa asennoissa kuluttaa tehokkaasti voimia, eikä auringon paahde helpota tilannetta. Väsymyksestä huolimatta miehet perkaavat huolellisesti saarta yrittäen löytää mahdollisimman monta poikasta rengastettavaksi. Nauhoitan vielä tallentimelle saaren äänimaailmaa ja sitten jätämme rengastajat jatkamaan uurastustaan.

Kun ajamme kohti Svedjehamnia kevyessä kesäaallokossa, olen tyytyväinen. Ruokkisaaret osoittautuivat hyvin vaikuttaviksi ja mielenkiintoisiksi kohteiksi. Olen jo päättänyt, että ne saavat dokumentissa suuremman painoarvon kuin mitä olin aiemmin suunnitellut. Kotimatkalla bensan loppuminen ja lisätankkaus vaikeuttavat perämoottorin uudelleen käynnistämistä. Niinpä saan soutaa raskasta venettä hyvän tovin ennen kuin kone saadaan taas hyrisemään. Edessä siintävät jo Svedjehamnin sataman punaiset vajat, aurinko paistaa ja Merenkurkku on kaunis – kuten saaristoilla on tapana olla.

 

KATSO VIDEO TÄÄLTÄ!

 

majakka ikoni