blogikuva 5

LÄHDEN MAAILMAN LAIDALLE

On aika kirjoittaa viimeinen luku tähän blogiin. Merenkurkku, joka on ollut ajatuksissani päivittäin viime vuosien aikana, alkaa siirtyä taka-alalle ja on aika siirtyä eteenpäin. Vuosien varrella olen harmitellut sitä, että en ole juurikaan jaksanut kuvata tapahtumia dokumenttikuvausten ”kulisseissa”.

Erityisesti tämä koskee niitä monia ihmisiä, jotka ovat merkittävällä tavalla vaikuttaneet elokuvan toteutumiseen. Viimeisen blogikirjoitukseen liittyvä viimeinen video ei siksi ole kovinkaan kattava kuvaus dokumentin teosta, mutta pieniä vihjeitä se antaa. Kyseessä on itse asiassa musiikkivideo, jonka sävellys kuvaa hieman sitä ajatusta ja henkeä, jolla aloin tätä blogia alunperin kirjoittamaan.

Itse kappale tulee paljon kauempaa, ajalta jolloin en tainnut edes tietää, että on olemassa paikka nimeltä Merenkurkun saaristo. On aika sanoa kiitos ja näkemiin.

blogikuva 5

BJÖRKÖGRUNDEN

Tämän olen jo todennut. Jäätilanne Merenkurkun saaristossa oli jokaisena kuvaustalvena melkoisen heikko. Niinpä talviaikana uloimmille saarille eivät uskaltautuneet edes paikalliset kalastajat, saati sitten sisämaasta tullut luontokuvaaja. Niinpä talvisia kuvia saadakseni jouduin kiertelemään lähinnä Björköbyn edustan ja Lappörarnan välisellä alueella. Kahta poikkeusta lukuunottamatta.

Toinen mahdollisuus päästä ulommalle merialueelle avautui aivan sattumalta, kun olimme Jukka Viita-ahon kanssa viemässä edellisessä blogissa mainitsemaani kuvauskojua Lappörenin saaren kalapurolle. Hetimiten Björköbystä lähdettyämme kohtasimme erikoisen seurueen. Suurta punaista kojua mukanaan kuljettava kelkkakaravaani oli jäänyt hetkellisesti jumiin pienen DeGeer kannaksen kohdalle ja tukki tien. Ilmeni, että rakennelma oli kaksiosastoinen ulkohuussi, jota paikalliset miehet olivat viemässä Valassaarilla sijaitsevalle kalamajalle. Kuljetusta varten kyläläiset olivat tutkineet etukäteen turvallisen reitin, jota seuraamalla matkan pitäisi onnistua heikosta jäätilanteesta huolimatta. Ei tarvinnut kauan miettiä lähdemmekö mukaan. Lähdimme. Edes Jukka ei ollut koskaan ajanut moottorikelkalla Valassaarille, joten tältä osin olimme molemmat ensi kertaa huussia kyydissä. Jätimme oman peräkärrymme ja siihen köytetyn kojun odottamaan paluutamme ja liityimme avoimella merijäällä mutkittelevan seurueen jatkeeksi. Valassaaren tuntumaan päästyämme jäin kyydistä. Olin ottanut kuvauskopterin mukaan, joten päätin käyttää lyhyen vierailun sen lennättämiseen lumisessa merimaisemassa. Muutama näistä otoksista päätyi myös dokumenttiin. Ei huono tällaiselta sattumalta eteen tulleelta ja nopealta pistäytymiseltä, ottaen huomioon, ettei aina edes useampia päiviä kestäneiltä kuvausreissuilta jää mitään konkreettista käteen. Toista retkeä pohdin sitten hieman pidempään.

Lummen Timo oli jo aiemmin kertonut suunnittelevansa retkeä Björkögrundenille. Björkögrundenin saariryhmän jälkeen meri avautuu avoimena, joten maisemaltaan alue olisi juuri toiveitteni mukainen. Mutta se jäätilanne. Mainitessani muutamille henkilöille suunnitelmastamme se kirvoitti huolestuneita kommentteja ja kehotuksia harkitsemaan, kannattaako alueen jäille uskaltautua. Varoitus oli aiheellinen, sillä leutojen sääjaksojen välillä oli ollut vain lyhyitä pakkaskausia, joten erityisesti virtapaikoissa jää saattaisi olla vaarallisen ohutta. Kevättalvi oli edennyt jo niin pitkälle, että alkoi olla viimeisiä hetkiä tällaisen retken tekemiseen. Puhumattakaan siitä, että dokumentinteossa tämä oli viimeinen kuvaustalvi. Ajatus retken peruuntumisesta tuntui todella harmittavalta, mutta myöskään jäihin putoaminen ei houkutellut. Päivää ennen lähtöä Timo laittoi viestin, että Jukka Viita-aho oli lähdössä mukaamme retkelle. Timo on kokenut merijäillä liikkuja ja nyt kun retkikuntaan liittyi myös Jukka, jolle Björkögrundenin alue on tuttuakin tutumpi, saatoin suhtautua retkeen hyvin luottavaisin mielin.

Kun seuraavana päivänä pysäköin auton Panikentien päässä sijaitsevalle pienelle venerannalle, Timo ja Jukka olivat jo paikalla. Nyt selvisi myös, että meidän ei tarvitsisi liikkua jalkapelissä, Jukalla oli mukanaan mönkijä varustettuna peräkärryllä. Tosin Jukka oli tulossa jo seuraavana päivänä takaisin, joten paluumatkalla joutuisimme sitten jalkamiehiksi. Itselläni oli mukana myös potkukelkka, joka osoittautuikin sittemmin loistavaksi liikkumavälineeksi vähälumisella merenjäällä.

Kokeneista jäilläliikkujista huolimatta (en kuulunut tuohon ryhmään) pysähdyimme säännöllisin väliajoin mittaamaan jään paksuutta. Se osoittautui odotettuakin vahvemmaksi, joten vajaan kymmenen kilometrin pituinen matka eteni vauhdikkaasti. Vasta noin puolen kilometrin päässä määränpäästä jää muuttui sen verran ohueksi, ettei sen päälle uskaltanut painavan mönkijän kanssa lähteä. Loppumatka sujui rattoisasti kävellen.

Paikka, johon olimme suunnistaneet, oli Västersbådanin saari ja sillä sijaitseva vanha kalamaja. Jää saaren edustalla kantoi jalkamiestä hyvin, mutta lähes lumettoman ja vain noin sadan metrin levyisen saaren toisella puolella velloi vapaana avoin, jääsohjoinen meren ulappa. Ei siis ihme,että retkemme oli aikaansaanut huolestuneita kommentteja.

Siitä huolimatta, että avoin meren ulappa oli aivan lähellä, saarien välisillä alueilla jää oli tukevaa. Purimme pikaisesti varusteemme sisälle kalamajaan, minkä jälkeen retkeilimme pitkälle iltaan hiljaisella, laskevan auringon värjäämällä jäälakeudella. Vaikka koko kaksipäiväinen retkemme oli todella hieno, erityisesti tämän ensimmäisen, lähes unenomaisen illan tunnelma painui lätemättömästi mieleeni.

blogikuva 5

KAIKKI EIVÄT SELVIYDY

Dokumentin kuvaustyöhön sisältyy väistämättä kohteita, joihin käytetty työ ei syystä tai toisesta päädy lopulliseen dokumenttiin. Yksi tällainen kuvaustyö sijoittui talviaikaan.

Vesa kertoi jäihin pudonneesta hirvestä, jonka Panikessa mökkeilevä Kari Viita-aho oli pilkkireissullaan havainnut. Pienen empimisen jälkeen päätin lähteä katsomaan paikkaa vaikka tiesin, ettei veden alle vajonneesta hirvestä olisi mitään näkyvissä. Kari lupasi opastaa minut avannolle ja niinpä eräänä maaliskuisena päivänä kaarsin Panikessa sijaitsevan mökin pihaan.

Jokainen dokumentin kolmesta kuvaustalvesta oli hyvin leuto ja sen myötä myös jäätilanne saaristoalueela oli verraten heikko. Sisemmän saariston jäillä saattoi liikkua melko huolettomasti, mutta ulompaan saaristoon ei juuri ollut asiaa. Hirven uppoamispaikka sijaitsi periaatteessa melko turvallisella alueella. Eläin oli kuitenkin erehtynyt ylittämään Paniken ja sen pohjoispuolella sijaitsevan Rönnskäretin saaren väliin jäävää kapeikkoa, jossa vesi virtasi voimakkaasti. Tämä oli koitunut sen kohtaloksi.

Lähdimme liikkeelle moottorikelkalla ja pääsimme Rönnskärin puolelle ylittämällä jään riittävän kaukaa virtapaikasta. Matka kulki monin kohdin saaren rantaviivaa pitkin, jolloin saattoi omin silmin havaita kapeikon vaarallisuuden. Virtaava vesi oli avannut jäähän railoja, joissa kevään ensimmäiset joutsenet jo uiskentelivat. Hirvi oli kohdannut matkansa pään vain muutamien metrien päässä rannasta. Musta aukko jäässä ja sitä ympäröivä suuri määrä ruskeaa karvaa kertoivat, että eläin oli kamppaillut rajusti ennen kuin sen voimat olivat pettäneet. Otin jonkun verran kuvaa tapahtumapaikasta ja sitä ympäröivästä alueesta kuvauskopterilla. Kari oli jo lähtenyt jatkamaan matkaa pilkkiavannoille, joten kävelin hissukseen takaisin mökille aurinkoisessa kevättalven säässä. En uskonut voivani hyödyntää materiaalia dokumentissa.

Viikon päästä sain Karilta yllättäin viestin. Hirvi oli nostettu vedestä ja se makasi nyt houkutushaaskana rantaviivassa. Tiesin, että alueella lenteli vakituisesti muutamia merikotkia, joten ne voisivat hyvinkin hakeutua paikalle. Merikotkia hirvihaaskalla, sitä kannattaisi yrittää.

Muutaman päivän päästä seisoin taas Karin mökin pihamaalla. Tällä kertaa kulkuneuvona oli potkukelkka ja ahkio, joihin olin pakannut teltan ja kuvauskaluston. Kari oli matkoilla, joten jouduin selviytymään omin neuvoin. Etäisyys ei ollut ongelma, sillä sitä oli vain muutamia kilometrejä. Sitä vastoin leudot säät olivat alkaneet sulattaa lunta tehokkaasti ja tämä sai minut hieman huolestuneeksi. Kari oli kuitenkin vakuuttanut, että jää kantaa edelleen, kunhan etenen samaa reittiä jota olimme aiemmin kulkeneet. Luotin tähän, eikä ylitys tuottanut ongelmia, vaikka paikka paikoin jo lumeton jään pinta näyttikin minusta epäilyttävältä. Saavuin haaskalle auringon laskiessa ja pystytin kuvausteltan kuusen alle metsänrajaan, vajaan kymmenen metrin päähän rantaviivassa makaavasta hirvestä.

Päivä valkeni aurinkoisena, mutta koska olimme jo maaliskuun loppupuolella, lämpötila kohosi nopeasti plussan puolelle. Tässä vaiheessa en asiaa kuitenkaan miettinyt. Pian auringon noustua muutama varis saapui haaskalle ja hieman myöhemmin jostain lähettyviltä kantautui tuttu huuto. Korppi. Kiehtova lintu sekin, mutta ei aivan sitä mitä toivoin. Kirkas auringonpaiste, valkoinen jää ja hiilenmusta lintu eivät myöskään ole kuvaajan toiveyhdistelmä. Pian korppi häipyi, sää alkoi pilvistyä ja ensimmäiset sadepisarat rapisivat kuvausteltan katossa. Leuto sää ja sade saivat minut pohtimaan taas jään kantavuutta. Vaikka kotkia ei ollut näkynyt, pidin niiden saapumista hyvinkin mahdollisena ja siksi en olisi halunnut vielä lähteä. Toisaalta, kuinka kauan jää pysyisi kantavana näin leudolla säällä? Sade oli melko vähäistä ja toive kotkista voitti lopulta. Päätin jäädä vielä seuraavaan päivään. Yöllä, kun sade yhä ropisi teltan kattoon, aloin katua päätöstäni.

Aamu valkeni sumuisena. Käpytikka hakkasi kuusen käpyä syömäpaikallaan teltan läheisyydessä, mutta kotkista ei näkynyt merkkiäkään. Ilma tuntui käyvän aina vain leudommaksi ja aloin olla hyvin huolissani paluumatkasta. Kysyin Karin mielipidettä, mutta hän joutui antamaan neuvoja etänä näkemättä millainen jäätilanne todellisuudessa oli. Vaikka Kari arvelikin jään yhä kantavan, hän kehotti minua varovaisuuteen. Ongelmana oli, ettei minulla ollut mitään kokemusta tällaisista olosuhteista ja sen myötä melko vähän työkaluja arvioida jään todellista kestävyyttä. Näin jo itseni räpiköimässä hirven lailla mustassa avannossa ja oloni muuttui entistä tukalammaksi. Täytyy tunnustaa, että olin melkoisen helpottunut, kun Kari lopulta laittoi viestin ja kielsi minua lähtemästä ylittämään jäätä.

Joitakin tunteja myöhemmin paikallisen kalastajan tasapohjainen vene työntyi rantaa reunustavan jään päälle ja paluumatka saattoi alkaa. Kun pääsimme lopulta kiertoteitä pitkin takaisin mökkirantaan, kysyin auttajaltani olisiko hän uskaltanut lähteä ylittämään jäätä. Kymmeniä vuosia saaristossa liikkunut kalastaja vilkaisi hyvin tummaksi muuttunutta ja osin veden peittämää jäätikköä ja tokaisi yks`kantaan ”en olisi”.

Hirvihaaskalla käymäni ”Jaakobin paini” palaa silloin tällöin mieleeni ja olen miettinyt tilannetta, jossa olisin seisonut rannassa ja edessäni olisi tummanpuhuva, vetinen jääkenttä. Saaristoalueen vaarallisuudesta tietoisena olin jo varhain päättänyt, että ensimmäinen tavoitteeni dokumentin teossa olisi pysyä hengissä. Avun pyytäminen ja muille vaivan aiheuttaminen tuntui kuitenkin epämieluiselta vaihtoehdolta. Olisinko siitä huolimatta tehnyt järkevän päätöksen ja päättänyt olla lähtemättä jäälle? Joka kerta tätä pohtiessani vatsanpohjaani kouraisee ja mieleeni nousee harmistus siitä, etten ole ollenkaan varma vastauksesta.

blogikuva 5

PUUSEPPÄÄ AINA TARVITAAN

Tähän on tultu

Kuten aiempia kirjoituksiani lukenut tietää, tavoitteenani oli ”kirjata tähän blogiin merkintöjä
tapahtumista ja sattumuksista matkan varrelta”. No se oli silloin ja kuten ne, jotka harva se päivä ovat
käyneet etsimässä uusia blogi-tekstejä ovat huomanneet, työ jäi tältä osin kesken. Nyt aion kuitenkin
pelastaa mitä pelastettavissa on ja viedä tämän blogin päätökseensä ja palata muutamien kirjoitusten
kautta tapahtumiin Merenkurkussa.

Kuten noista alkuaikojen kirjoituksista käy ilmi, dokumentin piti valmistua jo vuoden 2016 lopussa. No,
matkan varrella kävi selväksi, että saadaksemme kuvattua eri osa-alueista riittävästi materiaalia,
tarvitsisimme lisää aikaa toteutukseen. Niinpä esitimme tuottajillemme Ylessä, että dokumentin
valmistumisajankohtaa voitaisiin siirtää. Koska meillä oli yhteinen tavoite saada aikaan mahdollisimman
hyvä lopputulos, pyyntöömme suostuttiin.

Tätä kirjoitettaessa ohjelman lopullisesta valmistumisesta on muutamia viikkoja. Nyt lähtökohta
kirjoituksiin on totaalisesti erilainen. Kuvaustöiden alkuvaiheessa tulevaisuus ja jopa elokuvan lopullinen
muoto olivat hämärän peitossa. Nyt kun elokuva on valmis, voin tarkastella tapahtumia jälkiviisaana.
Ehkä hieman kaihoisasti, mutta varmasti helpottuneena. Lopputuloksen onnistumista voivat muut
arvioida, mutta sen uskallan kuitenkin todeta, että työ oli valtava ja voin vain ihmetellä, että sain vietyä
sen päätökseen. Toki samalla muistaen, että lukuisat ihmiset auttoivat minua matkan varrella ja ilman
heitä lopputulos olisi ollut huomattavasti vaatimattomampi.

TELTTARAJAUS

 

Puuseppää aina tarvitaan

Erilaiset kuvauspiilot ja -suojat ovat olennainen osa luontodokumentin tekoa ainakin täällä pohjoisilla leveysasteilla, jossa lähes laji kuin laji häipyy alta aikayksikön ihmisen havaitessaan. Tästä tulee kuitenkin mieleen lintu, jonka luottavainen käytös oli minulle yllätys. Pohtiessani kuvaussuojan pystyttämistä valkoselkätikan pesäpuun juurelle Koivusaaren Juhani totesi moisen olevan tarpeetonta. Tämä osoittautui todeksi, sillä vaikka olin sijoittunut vain muutaman metrin päähän pesäpuusta tikka jatkoi poikasen ruokkimista minusta ja kamerasta piittamatta. No, tämä olikin aivan poikkeavaa käytöstä, joten yleensä kuvausta suunniteltaessa ensimmäisenä on ratkaistava miten muuttua näkymättömäksi.

DSC_1007

Teltan kiinnittämisessä voi hyödyntää maastosta löytyviä kiviä…

DSC_1005

… jolloin tuuli ei vie sitä mennessään.

Kuvausteltta on tietysti kätevä vaihtoehto ja sen saa helposti pystyyn paikkaan kuin paikkaan. Olenkin yöpynyt ja päivystänyt teltassa monenlaisissa kohteissa Merenkurkussa. Erityisesti avoimilla paikoilla teltan ongelmana on kuitenkin se, että useimmat lajit suhtautuvat siihen epäluuloisesti eivätkä uskaltaudu aivan lähelle. Yksi vaihtoehto on hyödyntää luontaisia olosuhteita. Itselleni unohtumaton esimerkki tällaisesta on tyrnipensaan alle toteuttamani kuvauspiilo, josta kerroin ”Kurkien yö”- kirjoituksessa. Useimmiten maasto ei kuitenkaan tarjoa tällaista mahdollisuutta ja silloin kätevistä käsistä on hyötyä. Onneksi ne eivät kuitenkaan ole välttämättömät, joten muutamassa tapauksessa päätin itse rakentaa puusta ja vanerista kuvaussuojan, jonka saattoi viedä maastoon hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Niitä kiireisenä väsätessäni mietin aina mahtaako useita päiviä kestävästä uurastuksesta olla hyötyä. Jälkikäteen on helppo todeta, ettei kuvauskojuihin käytetty vaiva ja aika mennyt hukkaan.

DSC_1018

Ite taidetta

Syksyllä 2015 sain edellä mainitsemastani kurkikuvauspaikasta mieleistäni kuvaa, joten seuraavana vuonna jatkoin kuvauksia samaisen tyrnipensaan alta. Tällä kertaa kurjet hakeutuivat kuitenkin matalikon muihin osiin, enkä muutamaa laajaa kuvaa lukuunottamatta saanut toivomaani lisämateriaalia. Kaiken lisäksi tarvitsin erityisesti lähikuvia ja oli selvää, että ”tyrnipensas-taktiikalla” en tulisi pääsemään riittävän lähelle kurkia. Niinpä päätin, että viimeisenä kuvaussyksynä, laittaisin kaikki yhden kortin varaan. Ainoa keino päästä tarpeeksi lähelle kurkia oli sijoittaa maastoon säätä kestävä kuvauskoju hyvissä ajoin ennen lintujen saapumista.

Noin neljä viikkoa ennen syysmuuton alkua kuljetimme rakentamani vanerisen kuvaussuojan Jaakko Salon kanssa matalikolle ja jätimme sen ”tekeytymään maastoon”. Kuvausten lopputuloksen kannalta taktiikka oli uhkarohkea, mutta olin onnekas. Muutaman yön odottelun jälkeen kurkia laskeutui riittävän lähelle kuvaussuojaa ja sain kaipaamani lisäkuvat.

Ympäristötaideteokseni ei herättänyt kurjissa minkäänlaista kiinnostusta.

Ympäristötaideteokseni ei herättänyt kurjissa minkäänlaista kiinnostusta.

Eräs keskeinen Merenkurkun luontotapahtuma sijoittuu kevääseen, jolloin kalat nousevat ojia pitkin kutemaan pieniin kluuvijärviin. Ensimmäisestä kuvauskeväästä 2015 alkaen olin yrittänyt saada materiaalia ojien varsille hakeutuvista kaloja saalistavista linnuista. Erityisesti toivoin pääseväni kuvaamaan tällaisessa tilanteessa merikotkaa, mutta yritys ei tuottanut toivottua lopputulosta. Samoin kävi seuraavana keväänä. Loppukesästä 2014 olin saanut kohtuullista kuvaa merikotkista (kts. blogi Kuninkaallisten ruokapöydässä), mutta houkutuskalojen avulla saatu kuvamateriaali jäi hieman irralliseksi ja sitä olisi hankalaa sitouttaa osaksi kerrontaa. Olin myös toivonut saavani kuvaa kotkan pesältä, mutta pesäpuu, johon olin tehnyt tarvittavia valmisteluja, jäi ilman pesintää. Tähän oli syynä aivan pesäpuun lähellä toteutetut harvennushakkuut, jotka karkoittivat emolinnut koristeluja vaille valmiilta pesältä. Linnut eivät palanneet pesälle seuraavankaan keväänä, joten elokuvassa oli kotkan menevä aukko. Tilanne oli yhä sama keväällä 2016, kun lähdimme Heinosen Vesan kanssa tutkimaan erästä perinteikästä kalaojaa, jossa tiesin kotkakuvauksia joskus suoritetun. Hetken mielijohteesta päätimme kuitenkin käydä vilkaisemassa erästä Lappörenin saarella sijaitsevaa kalapuroa. Tuskin olimme kääntäneet veneen keulan kohti rantaa, kun näimme puron kohdalta nousevan ilmaan useita merikotkia.

Purolla kävi melkoinen molske, kun jo kutunsa päättäneet ja takaisin mereen palaavat ahvenet ja särjet poukkoilivat pakokauhun vallassa puron kapeikoissa. Olimme tulleet oikeaan paikkaan, mutta väärään aikaan, siis liian myöhään. Tai ehkei sittenkään. Dokumentin valmistumisajankohtaa oli siirretty niin, että ehtisin vielä seuraavana keväänä tekemään lisäkuvauksia. Maisemaltaan paikka oli ihanteellinen, sillä rannan kivikon takana aukesi avoin merialue. Samalla se oli hyvin haasteellinen, sillä riittävän lähellä puroa ei ollut minkäänlaista kasvustoa, joten mikään nopeasti pystytettävä kuvauspiilo ei tulisi kysymykseen. Suoja oli saatava paikalle hyvissä ajoin ennen varhaiseen kevääseen sijoittuvaa kalannousua. Ainoa mahdollisuus olisi tuoda kuvauspiilo paikalle talvella, joten tästäkin syystä sen täytyisi olla riittävän kestävä. Niinpä jo hyvissä ajoin ennen jäiden tuloa kaivoin laastaripaketin esiin ja käynnistin ”rakenna ja suunnittele samalla”- kojun valmistusprojektin. Joidenkin päivien uurastamisen jälkeen kasassa oli riittävän kelpo vanerirakennelma. Maaliskuun alussa, kun jää oli vahvistunut riittävästi, kuljetimme Viita-ahon Jukan kanssa kuvauskojun lumen peittämän puron varteen odottamaan kevättä.

Heti keväällä, kun olosuhteet sen sallivat, veimme HeinosenVesan kanssa paikalle riistakameran, jonka välityksellä saatoin tarkkailla tapahtumia purolla. Kahden päivän kuluttua kamera lähetti ensimmäisen kuvan puron varrella sijaitsevan suuren kiven päällä istuvasta merikotkasta.

Riistakamerakuva 11.05.2117 klo 22.50

Riistakamerakuva 11.05.2117 klo 22.50

Nykyisin merikotkia voi nähdä Merenkurkun luonnossa jo melko usein. Ehkä tästä syystä jotkut ovat sitä mieltä, että ennen hyvin arasta linnusta on nykyisin tullut helposti kuvattava ”pullasorsa”. Oma kokemukseni on toisenlainen. Vaikka kotka saattaa ruuan toivossa uskaltautua melko lähelle tuttuja kalastajia, niin pääsääntöisesti ne pitävät noin puolen kilometrin hajuraon ihmiseen. Kyllä kotkan kameran eteen saa, niinkuin minkä tahansa eläimen, mutta helppoja kuvauskohteita kannattaa edelleen etsiä puistoista.

Aamulla toukokuun 19. päivä saavuimme Vesan kanssa purolle. Lähestyessämme rantaa yritin tähystellä nousisiko purolta ilmaan kotkia, mutta niistä ei näkynyt vilaustakaan. Oli kuitenkin hyvin luultavaa, että ne olivat nähneet meidät. Kun olin saanut kameran kuvausvalmiuteen ja järjesteltyä retkitarvikkeet paikoilleen sulkeuduin sisälle kojuun. Muutamia kuukausia paikalla olleeseen kuvauskojuun kotkat olivat jo tottuneet ja Vesan poistuminen veneellä sai ne toivottavasti uskomaan, että tilanne oli palautunut normaaliksi. Riistakamerakuvien perusteella kotkat kävivät purolla säännöllisesti, joten olin jokseenkin luottavainen niiden saapumisesta. Kysymys kuuluikin: kuinka kauan aikaa siihen menisi ja kun se tapahtuisi, olisinko minä vielä paikalla? Ensimmäisen kerran käynnistin kameran 10:43. Kohteena oli kuitenkin purolla päivystävä naurulokki. Vajaan kahden tunnin kuluttua ensimmäinen iso lintu saapui purolle. Kurki. Toivottu vieras tämäkin, mutta hetken kalastettuaan se lähti kävelemään kivilohkareiden välitse pujotellen kauemmas rannasta. Oletettavasti jossain lähistöllä sijaitsevalle pesälleen.

Kuvaussuojan sisältä oli varsin rajallinen näkymä ympäristöön, ja niinpä en osannut ennakoida ensimmäisen kotkan saapumista. Kuului vain vaimea humahdus, kun iso lintu laskeutui silmieni eteen. Yllätettynä käänsin kameraa liian hätäisesti, jolloin lintu poistui paikalta saman tien. Harmittelin malttamattomuuttani ja mietin, oliko tämä epäluuloisille linnuille liikaa. Kun merikotka seuraavan kerran ilmestyi paikalle, kuvatiedostoon tallentui aika 16.04 . Tosin havaitsin linnun vasta kun se seisoi jo keskellä puroa. Melkein saman tien kotka hypähti puroon ja pian se nousi ilmaan kaksi ahventa kynsissään. Ehdin kuitenkin saada linnusta esimmäisen otokseni. Saman tien puroon laskeutui toinenkin kotka. Tällä kertaa lintu viipyi kivillä useamman minuutin ja vaikka se vaihtoi aika ajoin paikkaa (joka kerran linnun siirryttyä jouduin suuntaamaan kameran varovasti uudestaan), ehdin saada siitä kohtuullisesti kuvaa. Muutamia minuutteja kivillä pyörittyään kotka teki laiskahkon hyökkäyksen puroon, mutta ilman tulosta. Halutessaan kotka olisi saanut helposti saalista, sillä mereen palaavia kaloja liikkui runsaasti kivien välissä.Todennäköisesti se oli niin kylläinen, että teki yrityksensä lähinnä muodon vuoksi.

Kohta kotkien poistuttua kurki, joko äsken näkemäni tai sen puoliso, palasi uudestaan purolle jolloin sain muutamia mieleisiäni otoksia siitä saalistamassa kaloja. Kurjen lähdettyä paikalle jäi vain varis ja muutama lokki. Auringon painuessa jo kohti taivaanrantaa, alkoi näyttää siltä, etteivät kotkat enää palaisi. Useita tunteja kestänyt tarkkailu oli saanut keskittymiseni herpaantumaan ja niinpä havahduin vasta, kun toinen kotkista oli taas laskeutunut purolle. Tällä kertaa lintu toimi määrätietoisesti ja nopeasti se nappasi kynsiinsä ahvenen. Kotkan ripeästä toiminnasta johtuen en ehtinyt saamaan saalistustilanteesta kunnollista kuvaa ja kun vihdoin sain rajattua linnun etsimeen, se lennähti kauemmas. Hetken luulin sen poistuneen saaliinsa kanssa, mutta erehdyin. Kotka oli lentänyt hieman sivummassa sijaitsevalle rantakivelle, jonka päällä se alkoi kaikessa rauhassa syödä saalistaan. Kiinteiden kuvauskojujen yhtenä etuna on se, että kameran saa kiinnitettyä hyvin tukevasti, mutta nyt tämä etu muuttui kuitenkin haitaksi. Merikotkan valitsema kivi sijaitsi kuvaussektorin ulkopuolella, enkä saanut kiinteään tukeen asennettua kameraa kääntymään tarpeeksi saadakseni kuvaa linnusta. Ainoa mahdollisuus oli irrottaa kamera, jolloin sain sen juuri ja juuri käännettyä kohti kotkaa. Vaikka yritin toimia mahdollisimman varovasti, objektiivin heilunta näkyi pakostakin kojun ulkopuolelle. Tästä huolimatta ruokailuun keskittynyt kotka pysytteli kivellä ja jatkoi ateriointia vielä noin 20 minuutin ajan. Kuvat hämärtyvässä illassa huolellisesti ahventa perkaavasta merikotkasta kuuluvat ehdottomasti suosikkiotoksiini Merenkurkkumateriaalien joukossa. Woody Allenin mukaan 80 prosenttia menestyksestä on sitä, että tulee paikalle. Tunsin olevani menestynyt.