blogikuva 5

KUNINKAALLISTEN RUOKAPÖYDÄSSÄ

Veneen ollessa vielä muutaman kymmenen metrin päässä rannasta kiinnitän huomioni johonkin valkeaan, jota kelluu laajalti rannan tuntumassa. Hetkeen en ymmärrä mitä se on, kunnes näen ne tarpeeksi läheltä – höyheniä. Lähestyessämme rantaa alan ymmärtää mistä on kysymys. Nimittäin siitä, että olen tehnyt pahan virheen.

Puoliksi syöty lokki kelluu rantakivien välissä. Aivan rannan tuntumassa sijaitseva kivi on toiminut saalistajan ruokailupaikkana, mistä todisteena ovat verijäljet ja suolenpätkä. Kyseinen kivi sijaitsee aivan rantakasvillisuuden suojiin naamioidun kuvaussuojan edessä. Kuinkas muutenkaan, olihan se suunniteltu toimimaan merikotkakuvausten päänäyttämönä.

Kuvauksen järjestämisessä auttamaan lupautunut merikotkatuntija Ari Valkola oli pesinnän päättymisestä lähtien tarkkaillut kotkien liikkeitä ja valinnut tämän pienen lahdelman kuvauskojun sijoituspaikaksi. Vuosikymmenien kokemuksen merikotkista omaava Ari oli tehnyt huolellista työtä, rannan tuntumaan puiden ja kivien suojaan sijoitetun kuvausteltan saattoi havaita vasta aivan lähellä rantaa. Olin viettänyt tässä kuvaussuojassa jo edellisen yön ja herännyt päivystämään ympäristön tapahtumia varhain ennen auringon nousua. Sopiviin kohtiin kuvaussuojan eteen oli sijoitettu syöttikaloja kotkien houkuttelemiseksi. Lähin syötti oli aseteltu jo aiemmin mainitsemalleni kivelle vain 7 – 8 m päähän kamerasta. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saapuivat lokit, joita syöttikalat tietysti myös kiinnostivat. Arkoina ne kiertelivät kaloja kunnes vihdoin uskaltautuivat saaliille. Nopeiden vierailujen aikana ärhäkät kuokkavieraat riuhtovat kaloja niin, että pelkäsin syöttien putoavan kiviltä veteen ennen kuin merikotkat ehtivät paikalle. Toisaalta, päätähdistä ei ollut näkynyt vilaustakaan. Ainoa merkki niiden olemassaolosta oli jostain kauempaa aika ajoin kantautuvat huudot. Aamu oli jo edennyt pitkälle, kun näin ensimmäisen kotkan. Se laskeutui rantakalliolle lahdelman toiselle puolelle, nappasi syöttikalan kynsiinsä ja katosi metsään puiden suojiin. Sitten – ei mitään. Lyhyen viestinvaihdon jälkeen päädymme Arin kanssa siihen, että on epätodennnäköistä, että kotkat enää tänään tulisivat paikalle. Niinpä päätän lopettaa kuvaukset siltä päivältä. Virhe, harmillinen virhe.

Luultavasti rantakiviltä löytynyt helppo ravinto oli saanut lokin tarkkavaisuuden herpaantumaan ja niinpä se oli itse joutunut kotkan saaliiksi. Ari arvelee, että lokin napannut kotka saattoi hyvinkin olla emo, joka opetti poikaselleen saalistuksen ja riistan käsittelyn saloja. Ja tämä kaikki tapahtui paraatipaikalla aivan kuvauskojun edessä, joten jos olisin viettänyt myös päivän kuvauskojussa – millaista materiaalia olisinkaan saannut tallennettua! Harmistustani lisäsi se, ettei edellisen yön perusteella ollut lainkaan varmaa saisinko tälläkään kertaa kuvaa kotkasta. Ari asettelee uudet syöttikalat kuvauspaikan edustalle, toivottaa onnea ja pian loittonevan moottorin ääni vaimenee vainemenistaan, häviten lopulta kokonaan. Hämärän laskeutuessa pujottaudun sisälle ahtaaseen kuvauskojuun ja pyrin löytämään mahdollisimman mukavan asennon valtaosan tilasta vievän kameranjalan ja kylkeäni painavan kiven välistä.

Luonnossa yöpymisessä on aina jotain taianomaista. Kuuntelen kuinka meren syvä kohina sekoittuu puiden huminaan. Avaan teltan vetoketjun ja jään katselemaan ylläni kaareutuvaa öistä tähtitaivasta. Harmistus ja turhautuminen pyyhkiytyvät pois mielestäni. Myöhemmin yöllä unen läpi tietoisuuteeni tunkeutuu jostain aivan läheltä kuuluva kummallinen yninä ja suomujen läpi kalan lihaan tunkeutuvien terävien hampaiden aikaansaama rouske. Hemmetin minkit, toivottavasti ne eivät syö kaikkia kaloja – muistan ajatelleeni, ennen kuin vaivun taas syvään uneen.

Seuraavana aamuna herään vasta hieman ennen auringon nousua. Valon lisääntyessä näen, etteivät yölliset vieraat ole vieneet montaakaan syöttikalaa. Tällä kertaa lokit saapuvat aikaisemmin ja nyt ne saavat seurakseen myös variksia. Linnut käyttäytyvät kuitenkin toisin kuin edellisenä aamuna. Ne lentelevät kalojen lähellä, mutta eivät juurikaan uskaltaudu syömään. Tunnelma on selvästi odottava. Kotkien ääntely kuuluu nyt lähempää ja pian kuulen siipien aikaansaaman huminan, kun iso lintu lentää jossain lähelläni. Yritän kurkistella kuvaussuojan aukoista nähdäkseni kotkan, mutta en saa sitä silmiini. Ympäristöstä kantautuvista huudoista voi päätellä, että lintuja on ainakin kaksi, ehkä enemmänkin. Odottelua, kunnes taas jokin suuri lentää kojun ylitse ja laskeutuu kahahtaen aivan vieressä sijaitsevaan puuhun. Vieläkään en onnistu näkemään sitä. Linnut ovat hiljaa pitkiä aikoja ja välillä epäilen niiden jo poistuneen kunnes ääntely paljastaa kotkien läsnäolon. Äkkiä havaitsen kotkan. Se istuu kaislikon reunassa, suoraan edessäni, muutamien kymmenien metrien päässä kuvauskojusta. Olen suunnannut ja tarkentanut kameran etualalla olevaan kiveen, mutta en uskalla siirtää sitä. Haluan linnun lähemmäs ennen kuin otan riskin huomatuksi tulemisesta. Kotvan tarkkailtuaan lintu lähtee liikkeelle ja laskeutuu kuvaussektorin oikealla reunalla olevalle kivelle. Vaikka kotka ei vieläkään ole parhaassa mahdollisessa asemassa muistan edellisaamun pikavierailun ja käännän kameraa hyvin hitaasti kohti suurta lintua, tarkennan ja annan kameran käydä. Muistikortille alkaa tallentua kuvaa ruokailevasta merikotkasta. Tämä hetki on aina helpottava, kävipä tästä eteenpäin miten tahansa, minulla on joka tapauksessa nyt kuvaa merikotkasta. Kotka käy hetki hetkeltä vähemmän epäluuloiseksi ja pian se siirtyy lähempänä sijaitsevalle kivelle pysytellen kuitenkin edelleen aivan kuvaussektorin oikeassa reunassa. Kotkan keskittyessä kalan syömiseen myös varikset rohkaistuvat. Ruokaileva peto ei saalista ja pian varikset ympäröivät kotkan ja yrittävät saada osansa saaliista, varoen kuitenkin visusti menemästä liian lähelle. Kesken ruokailun varikset pyrähtävät äkkiä siivilleen, kotka keskeyttää syömisen, kyyristyy matalaksi yläpuolelleen tähyillen. Kohta se joutuukin siirtymään sivummalle, kun toinen kotka laskeutuu kivelle. Tulijan huomattavasti kaarevammasta nokasta ja valkoisista pyrstösulista on helppo päätellä, että kyseessä on ensimmäistä kotkaa selvästi iäkkäämpi lintu. Päättäväisesti lintu omii kalan itselleen. Kauan se ei kuitenkaan saa vallastaan nauttia, sillä nyt kivelle pudottautuu kolmas, edellisiä selvästi suurikokoisempi lintu, joka vuorostaan ottaa saaliin hallintaansa.

Kuvamateriaalia on kertynyt melko runsaasti, joten nyt uskallan liikuttaa kameraa jo rohkeammin. Jokainen uusi kuvanrajaus saa aikaan liikettä ja vaatii kuvan tarkentamista, jolloin vaarana on, että linnut havaitsevat objektiivin säätörenkaita liikuttelevat sormet. Ehkä linnut ovat jo vakuuttuneet tilanteen turvallisuudesta, sillä toiminnasta väkisinkin aiheutuva liikehdintä ei aiheuta niissä mitään reaktiota. Lopulta vanhin kotka siirtyy aivan kuvaussektorin keskellä, lähinnä kameraa sijaitsevalle kivelle, jolloin minulla on mahdollista kuvata lintua jo melko läheltä. Isoimman kotkan mielestä tämäkin kala kuuluu sille ja se hätistää vanhan kotkan pois. Saan tapahtuman tallennettua ja vielä kuvaa suurimmasta kotkasta ruokailemassa. Pian tämän jälkeen kotkat poistuvat eivätkä enää palaa.

Kun myöhemmin pujottaudun varovasti ulos teltassa, näen ison kotkan liitelevän suoraan yläpuolellani lähes puiden latvoja hipoen. Kätkeydyn kuusen oksien suojaan ja varon visusti, ettei lintu huomaa läsnäoloani. Vasta näin nähtynä saa todellisen kuvan siitä, miten suuri lintu merikotka on. Sitä seuraavat varikset ovat kuin kottaraisia tämän jättiläisen rinnalla. Kun varisten häirintään kyllästynyt kotka tekee syöksyn niitä kohti, sen siivet saavat aikaan voimakkaan humisevan äänen. Vielä hetken alueen yläpuolella liideltyään majesteetillinen lintu katoaa lopullisesti näköpiiristä.

Vaikka ensimmäisen kuvauspäivän menetetty mahdollisuus oli harmittava, olisi kohtuutonta jäädä murehtimaan sitä. Nimittäin se, että ainoastaan kahden kuvauspäivän jälkeen minulla on jo varsin käyttökelpoista materiaalia merikotkista, on melkoinen saavutus. Ari Valkolan merikotkatuntemus ja sen pohjalta tehty onnistunut paikanvalinta oli keskeisin tekijä, joka loi pohjan näin hyvälle lopputulokselle. Sen lisäksi tarvittiin tietysti myös keskimääräinen annos onnea. Oma osuuteni rajoittui lähinnä siihen, etten pilannut saamaani mahdollisuutta häiritsemällä kuninkaallisten ruokailua. Tähän voi olla tyytyväinen.

 

kotka youtube

Kotka on laskeutunut

majakka ikoni

blogikuva 5

LEPAKKORENGASTUS

25.-27.08.2014

Puhelu tulee jossain vaiheessa välillä Kouvola – Vaasa. Lepakkotukija on sairastunut ja hänen saapumisensa on epävarmaa.

Muutamaa viikkoa aiemmin korviimme oli kantautunut tieto lepakoiden muuttokäyttäytymistä tutkivan ryhmän retkestä Valassaarille ja kiinnostuimme heti erikoiselta kuulostavasta tapahtumasta. Ryhmän johtajalla, tutkija Niclas Fritzénillä ei ollut mitään mukaantuloamme vastaan, joten tiedossa oli hieman epätavallinen ja myös siksi mielenkiintoinen kuvauskohde. Kuten jo aiemmin olen maininnut, dokumentin kuvaukset oli meistä riippumattomista syistä saatu käyntiin vasta kesä – heinäkuun vaihteessa. Nyt olimme jo elokuun loppupuolella, eikä tässä vaiheessa kesää sopivia kuvauskohteita ollut todellakaan liikaa tarjolla. Retkeä edeltävällä viikolla sääennusteet muuttuivat jatkuvasti ja lopulta arvaukset alkoivat vakiintua huonon ja erittäin huonon vaiheille. Huolestuneena seurasin säätilan kehittymistä, pelkona oli tietysti, että retki perutaan. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä saimme kuitenkin Niclakselta rauhoittavan tiedon – saarelle mennään, sää ei ole esteenä.

Valmistelut oli siis tehty, kalusto pakattu ja ajoimme kohti Vaasaa, kun Niclas soitti ja kertoi tutkijan sairastumisesta. Lepakkotutkija Eeva-Maria Kyheröinen oli ryhmästä ainoa, jolla on lepakoiden rengastamiseen tarvittava lupa ja tietotaito. Rengastustilanne taas oli ainoa mahdollisuus saada kuvaa lepakoista joten, jos Eeva ei pääsisi paikalle, se veisi pohjan myös kuvauksilta. Vaasaan oli enää tunnin ajomatka, kun lopullinen varmistus tuli, Eeva ei pääse lähtemään. Lauluntekijän sanoin: ”pettymys, isku on melkoinen”. Muut ryhmän jäsenet lähtisivät kyllä saarelle, mutta meidän kannaltamme retkessä ei ole enää mieltä. Päätimme pitää mietintätauon ja jatkaa sitten Vaasaan missä yrittäisimme keksiä jonkin toisen kuvauskohteen. Kovin hyviä vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut tiedossa.

Myöhemmin, ollessamme jo hyvin lähellä Vaasaa, juonessa tapahtuu taas yllättävä käänne. Eeva on sittenkin päättänyt sinnitellä ja lähteä matkaan, joten retki toteutuukin alkuperäisen suunnitelman mukaan! Pian olemme taas Svedjehamnin satamassa pakkaamassa varusteita veneeseen. Niclaksen, Anun ja minun lisäksi mukaan tulevat tutkimuskoordinaattori Asko Ijäs sekä Michael Schneider Uumajasta. Sattuneesta syystä Eeva ei tähän kyytiin ehdi, mutta tulee saarelle myöhemmin.

vene skaalattu

Tämä venheeni ei ole linnun luust’…

 

 

En tiedä tekeekö mielikuva kohteelleen oikeutta, mutta veneestä jolla matkaamme, tulee mieleen iso alumiinilaatikko, johon on asennettu järkälemäinen, usean sadan hevosvoiman tehoinen kuorma-auton moottori. Tätä isokokoista venettä käytetään mm. Merenkurkun saaristossa laiduntavien lampaiden kuljettamiseen saariin ja takaisin. Se, joka on kulkenut Svedjehamnin satamasta johtavalla ”slalomreitillä”, tietää millaisten kapeikkojen kautta väylä avomerelle kulkee – niille jotka eivät tiedä, suosittelen kokemusta! Heti laiturista irtauduttuamme tehokas moottori alkaa kiidättää meitä täydellä voimalla eteenpäin. Tässä kyydissä sormet on syytä pitää laitojen sisäpuolella, sillä merimerkit kopsahtelevat napakasti veneen laitoja vasten veneen mutkitellessa vauhdilla porttien läpi. Edes reitin edellyttämät jyrkät käännökset ennen kapeikkoja eivät saa kuljettajaa hiljentämään veneen vauhtia. Uhkarohkealta vaikuttavasta vauhdinpidosta huolimatta kokemus on viihdyttävä. Erityisen hauskaksi sen tekee se, että matka Valassaarille sujuu nopeammin kuin millään muulla aiemmin kulkemallamme kyydillä, aikaa kuluu vain hieman yli puoli tuntia.

Muutaman tunnin kuluttua tulomme jälkeen myös Eva saapuu saarelle ja vielä samana iltana pystytämme rannan tuntumaan kaksi lepakkopyydystä eli ”harppua”. Vertaus tuohon klassiseen soittimeen kuvaa hyvin kehikkoa, johon on pystysuunnassa viritetty kahteen tasoon ohuita siimalankoja. Kehikkoon kiinnitettävä lähetin toistaa lepakoiden soidinkutsua, mikä saa lepakot suunnistamaan kohti pyydystä. ”Tutkansa” avulla hämmästyttävälä tarkkuudella suunnistava lepakko voi vielä selvitä ensimmäisestä siimarivistä, mutta toinen on sille jo liikaa ja se putoaa telineen alla olevaan kouruun. Säätieteilijöiden onnenpyörä pysähtyi lopulta osoittamaan 15 m sekuntivauhdilla puhaltavaa tuulta ja sadetta. Näin kova tuuli tekee lepakoiden lentämisestä hankalaa, joten ensimmäinen yö tuottaa vain yhden lepakon rengastettavaksi. Päivä on ollut pitkä, joten päätämme luovuttaa tältä erää ja kerätä voimia seuraavaa yötä varten.

Sää jatkuu tuulisena myös koko seuraavan päivän. Teemme Anun kanssa retken saaren länsipuolella sijaitsevalle puuttomalle niemelle, jossa tuulen nostattamat vaahtopäät vyöryvät mereltä rannan suuria kiviä vasten. Vietämme muutaman tunnin kuvaten karun kaunista rantamaisemaa ja palaamme sitten valmistautumaan seuraavan yön kuvauksiin. Illalla hämärän alkaessa laskeutua lähdemme liikkeelle. Tällä kertaa siirrymme pois majapaikan läheisyydestä saaren sisäosassa sijaitsevan koivumetsän suojiin. Toiveena on, että puut vaimentaisivat tuulta sen verran, että lepakot uskaltautuisivat niiden suojissa öisille saalistusretkilleen. Tuskin harput on saatu pystyyn, kun ensimmäinen lepakko putoaa kouruun. Tämän jälkeen lepakoita tulee tasaiseen tahtiin ja seuraavien tuntien aikana saan kuvattua erilaisia otoksia lepakoista ja niiden rengastuksesta.

Kun aamuyön pimeydessä kuljemme väsyneinä ja kylmissämme kohti majapaikkaa, olo on epätodellinen. Täällä, kaukana asutuksesta, meren ympäröimällä tuulisella saarella havahdun taas ihmettelemään sitä, miten omituisiin paikkoihin ja tilanteisiin kamera minua kuljettaa. Pitkät ja työläät kuvauspäivät, vaatimus onnistumisesta ja siihen liittyvän vastuun aikaansaama paine, taloudellisista paineista puhumattakaan, saavat minut usein pohtimaan onko tässä kaikessa mitään järkeä. Näiden ajatusten vastapainona ovat tämänkaltaiset kokemukset, joiden äärellä ymmärtää olevansa etuoikeutettu. Tämä saa minut tuntemaan tyytyväisyyttä – suurta tyytyväisyyttä.

 

lepakonmetsästys

Lähes yhdellä otolla kuvattu ja leikkaamaton video harpun kokoamisesta niille joita kiinnostaa nähdä miltä tämä lepakkopyydys näyttää. Vain tosiharrastajille.

 

majakka ikoni