blogikuva 5

ILMOJEN HALKI KÄY LENTÄJÄN TIE

Vaasa 16.08 .2014

Olo on kuin minut olisi istutettu hiekkatiellä heittelehtivään kuplavolkkariin, jonka sivuikkunasta yritän saada kuvaa ohikiitävästä maisemasta. Kuitenkin sillä erotuksella, että keikumme ilmassa muutaman sadan metrin korkeudessa Merenkurkun yläpuolella.

Olin kurkiretkellämme saanut Jaakolta vinkin mahdollisuudesta edulliseen ilmakuvaukseen ja innostuin siitä heti. Niinpä jo viikon päästä rullasimme Jouko Jänisojan ohjaaman Cessnan kyydissä Vaasan lentokentän kiitoradalla. Jaakko, joka oli juuri suoriutunut omasta kuvauskeikasta, oli asettunut takaistuimelle ja minä sijoittauduin pelkääjän paikalle.

Lyhyen kiihdytyksen jälkeen kone ponnahti sääsken lailla ilmaan ja kaarsi ketterästi kohti Merenkurkkua. Heti kun saimme vähän korkeutta havaitsin omin silmin sen, mistä minua oli jo ehditty varoittaa. Tummat pilvet roikkuivat raskaina saariston yläpuolella. Koko aamupäivän matkalla Vaasaan aurinko oli paistanut pilvettömältä sinitaivaalta, eikä lentokentälläkään taivaalla näkynyt pilven kiekuraakaan. Niinpä Jaakon välittämä tieto pilvisestä säästä yllätti minut täysin. Onneksi pilvipeitteeseen oli nopeasti muodostumassa repeämiä, ja kun saavuimme saariston yläpuolelle Björköbyn kohdalla oli jo aurinkoinen kaistale sinitaivasta. Aivan selkeää ilma ei kuitenkaan ollut, etsimen kautta saattoi nähdä ohuen usvan joka teki kuvasta aavistuksen utuisen.

Onneksi tätä ei tarvinnut kauan harmitella, sillä heti kuvaamisen alettua minulla oli muuta ajateltavaa. Kyseessä oli aivan normaali pienkone, jota ei tietenkään oltu millään tavoin varusteltu ilmakuvauksiin. Olin vuosia aiemmin ottanut valokuvia vastaavanlaisesta koneesta, joten minulla oli jonkinlainen ennakkokäsitys siitä, mitä oli edessä. Tästä huolimatta kuvaamisen hankaluus yllätti minut.

Kameran sai työnnettyä ulos pienestä sivuikkunasta, jonka ulospäin avautuva lasi pysyi tukevasti vaaka-asennossa ilmavirran vaikutuksesta. Jo pelkän sopivan kuvausasennon ja kuvarajauksen löytyminen tuotti hankaluuksia. Kun kiemurtelun jälkeen lopulta löysin sopivan kuvausasennon ja sain aseteltua sommittelun kohdalleen, jostain reunasta ilmestyi kuvaan siivenkärki tai joku muu koneen osa. Kameraa oli nimittäin todella vaikea saada pysymään paikallaan, sillä käteni lähtivät täysin tiedostamatta seuraamaan alla lipuvaa maisemaa. Aika ajoin konetta heiluttavat ilmavirtaukset eivät myöskään helpottaneet tehtävää. Kun sitten vihdoin sain tilanteen jollain lailla hallintaani, kone olikin jo lentänyt kuvattavan kohteen ohi. Jos kyseessä olisi ollut valokuvaus, olisin tässä ajassa saanut jo runsaasti kuvia. Paniikki alkoi kurkistella olkapääni takaa, kun ymmärsin, että tunnin lentoajasta oli enää jäljellä puolet, enkä ollut saanut yhtään kelvollista otosta. Ennen lentoa olin kuvitellut, että ehtisin ottaa useita otoksia eri puolilta saaristoa. Nopea tilannearvio tuotti johtopäätöksen, että näin ei tulisi tapahtumaan. Oli selvää, että minun täytyi vaihtaa taktiikkaa.

Lensimme juuri Lappörenin yläpuolella, jossa sijaitsee maannousun seurauksena syntynyt hieno kluuvijärvien ketju. Tämä kohde oli riittävän näyttävä, joten päätin keskittyä sen kuvaamiseen. Pyysin lentäjää siirtymään hieman ylemmäs ja kaartelemaan kluuvijärvien yläpuolella. Korkeammalla lentäminen antoi kuvaamiselle hieman enemmän pelivaraa. Valitsin sopivalta tuntuvan rajauksen, puristin kameraa tiukasti itseäni vasten ja käskytin aivojani pitämään kameraa paikallaan. Jouko ohjasi koneen varmoin ottein uudestaan ja uudestaan fladarintaman ylitse. Vähitellen tunsin saavani otetta kuvaamisesta, mutta kun Jouko ilmoitti, että meidän olisi aika palata kentälle, en ollut ollenkaan varma olinko onnistunut riittävän hyvin.

Kentälle palattuamme oloni oli hyvin ristiriitainen. Jännittyneenä, hyvin epämukavassa asennossa työskentely oli vienyt kaikki voimani. Olin uupunut, enkä lainkaan varma siitä millaista materiaalia olin saanut tallentumaan kameralle. Myöhemmin sain huokaista helpotuksesta, sillä olin kuin olinkin onnistunut kuvaamaan muutamia varsin käyttökelpoisia otoksia.

 

Helmenpyytäjiä Valassaarilla

16 – 17.08.2014

Lennon jälkeen minulla olikin sitten jo kiire suunnata kohti Valassaarta, jossa olisi muutaman seuraavan yön aikana tarkoitus kuvata helmipöllöjä ja niiden rengastamista. Kyseessä oli syksyn viimeinen kuvausetappi, jonka jälkeen käynnistyisi tiivis urakka koostaa kesän kuvamateriaaleista Ylelle traileri. Trailerin toteuttamisen kannalta kuvauskesä oli ollut lievästi sanottun lyhyt, joten kuville helmipöllöistä olisi kyllä käyttöä.

Helmipöllöt lähtevät joka syksy vaelluslennoilleen etsimään uusia asunsijoja. Vaeltavien lintujen määrä vaihtelee vuosittain, mutta jo aiemmin Valassaarelta kantautuneet tiedot kertoivat, että tänä syksynä lintuja on runsaasti liikkeellä. Jo kaksi yötä saarella viettäneen Tapio Osalan pyydyksiin oli ensimmäisenä yönä tarttunut 17 ja toisena jopa 22 helmipöllöä. Tällaisen runsauden keskellä olisi hyvät mahdollisuudet saada pöllöistä monenlaista kuvaa.

Vesan kyyditseminä saavumme Valassaarille myöhään iltapäivällä. Mukana veneessä on myös pöllöjen valokuvaamista harrastava Jukka Kahama. Saarella olivat jo valmiiksi Tapion lisäksi Outi Nejman sekä heidän ystävänsä Karen Pole Uudesta Seelannista.

Illan hämärtyessä Tapio viritti pyydysverkot valmiiksi. Verkot oli ripustettu muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme sijaitsevaan pieneen metsikköön ja niiden lähelle oli vedetty kaiuttimet joista soitettiin helmipöllöjen houkutusääntä. Pöllöjen soidinhuuto kaikui pimenevässä yössä, kun aloimme odottaa ensimmäisten lintujen ilmestymistä. Varsinainen rengastus tapahtuisi sisätiloissa Lintutieteellisen yhdistyksen majassa. Olin kuitenkin virittänyt kameran ulos rakennuksen lähellä sijaitsevan pihlajan juurelle. Suunnitelmani oli, että ensimmäisessä vaiheessa keskityn ottamaan kuvia pöllöistä, kun ne päästetään rengastuksen jälkeen vapauteen. Olin antanut kertoa itselleni, että rengastetut linnut ovat usein hieman pölmästyneitä ja saattavat jäädä läheisiin puihin joksikin aikaa ihmettelemään tapahtunutta. Olimme sopineet, että rengastettuaan linnun Tapio asettaisi sen pihlajan oksalle haluamaani kohtaan. Koska näin saisin säädettyä valot ja kamera-asetukset etukäteen valmiiksi kohdalleen, linnun ei tarvitsisi pysytellä kovinkaan kauaa aloillaan saadakseni siitä haluamaani kuvaa. Riittävästi pöllöjä kuvattuani voisin siirtää kameran sisälle ja keskittyä kuvaamaan rengastusta.

Pienen odottelun jälkeen helmipöllöjä alkoi ilmaantua pyydyksiin. Ensimmäinen pöllö ei kuitenkaan ollut kovin yhteistyöhaluinen. Heti kun Tapio sai linnun istutettua oksalle, se pyrähti tiehensä ja katosi yöhön. Samoin tapahtui toisen ja kolmannen linnun kanssa. Neljäs pöllökään ei jäänyt oksalle, mutta se pudottautui puun alla olevalle pienelle kivelle jääden siihen ihmettelemään tapahtunutta. Rajaan ja tarkennan kuvan uudelleen niin nopeasti kuin ehdin. Pöllö on paikoillaan joitakin sekunteja, minkä jälkeen sekin katoaa. Ei aivan sellainen kuva jota olin toivonut, mutta kuva pöllöstä kuitenkin. Viidennen linnun kanssa ei käy yhtään paremmin ja sen jälkeen pyydyksiin ei sinä yönä jää enää yhtään helmipöllöä. Aiempien öiden pöllömäärät olivat olleet niin runsaita, että tätä en ollut osannut odottaa. Helmipöllöjen yhtäkkiselle vähenemiselle oli kuitenkin selitys. Säätila oli huonontunut koko ajan ja erityisesti tuulen voimakkuus lähenteli rajaa jonka tiedettiin olevan pienikokoisten helmipöllöjen lentotaidoille liikaa.

Koska minulla oli jo yksi pöllökuva, päätin pelata seuraavana yönä varman päälle. Tarkoituksena oli, että ottaisin kuvaa jokaisen linnun rengastamisesta, mutta yrittäisin edelleen saada kuvaa myös pöllöstä puun oksalla. Siirtyminen sisätilasta ulos ja takaisin tekisi kuvaustilanteesta hieman sähläävää, mutta halusin mahdollisimman paljon erilaisia kuvia siinäkin tapauksessa, että pyydyksiin tarttuisi vain muutamia lintu. Suunnitelma osoittautui tarpeettomaksi, sillä tuuli oli edellisestä yöstä vain voimistunut, joten toisen yön helmipöllösaldoksi jäi pyöreä nolla.

Oli selvää, että jo ensimmäisenä yönä minun olisi kannattanut noudattaa tätä työläämpää kuvaustaktiikkaa. En osannut kuitenkaan kovin moittia itseäni, sillä kahden edellisen yön 17 ja 22 helmipöllön pyydystysmäärät eivät mitenkään ennakoineet näin heikkoa lopputulosta. Sitäpaitsi, minulla oli se yksi kuva, ei loistava, mutta kuva kuitenkin. Olihan sekin jo jotain.
Rengastus saarella jatkuisi vielä viikkoja, mutta minulla ei ollut enää aikaa jäädä odottamaan parempia saaliita. Merenkurkku saisi nyt jäädä, seuraavan kerran palaisin tänne talvella.

 

Hyvästi vuosi 2014

Kuvausten päätytyyä minulla oli joitakin viikkoja aikaa toteuttaa Yle:n sopimukseen sisältyvä ”Meri joka katosi – dokumentin” traileri. Keskikesällä alkaneiden kuvausten anti mitattaisiin nyt toden teolla.

Kun minulle kesäkuussa selvisi, että esituotantoon myönnettävän rahoituksen ehtona Yle edellytti trailerin toteuttamista kesän kuvauksien pohjalta, en ollut kovin ilahtunut. Itse asiassa pidin tehtävää mahdottomana. Sopimuksen tekovaiheessa kesäkuu oli jo yli puolenvälin, jolloin valtaosa kevään ja alkukesän tapahtumista luonnossa oli auttamattomasti ohitse. Hetken mietittyäni muistin kuitenkin, että mahdottomien tapausten kohdalla meillä oli kahden viikon toimitusaika, joten päätin kääriä hihat ja ryhtyä töihin.

Trailerin tuotanto määritti monella tavalla sitä miten työ kesän aikana eteni. Kuvausaiheet vaihtuivat nopeasti, myös kuvaustyö oli nopeampaa, sillä tärkeämpää kuin kohteiden yksityiskohtainen kuvaaminen, oli saada riittävä kirjo aiheita mukaan traileriin. Ilman tavoitetta koostaa ensimmäisen kuvauskesän materiaalista traileri, olisin edennyt hitaammin ja painopiste olisi ollut syksyisten tapahtumien kuvaamisessa. Jokaisen aiheen kuvaamiseen olisin myös käyttänyt enemmän aikaa. Näin jälkeenpäin en kuitenkaan ole varma, olisiko se sittenkään ollut parempi tapa. Nyt oli lähdettävä nopeasti liikkeelle joten jouduin hyvin aktiivisesti etsimään ja tutustumaan erilaisiin kohteisiin. Vaikka yksittäisestä kohteesta ei kertynyt niin monipuolista kuvamateriaalia kuin olisin toivonut, sain runsaasti kokemusta ja myös uusia ideoita aiheen käsittelyyn.

Tässä kohtaa täytyy nostaa taas esiin tärkeä tekijä, joka edesauttoi merkittävästi kesän kuvausten onnistumista, eli alueella vaikuttavat ihmiset. Björkköbyssä punaisessa talossaan asuvat Kirsti Lehtinen ja Vesa Heinonen ovat ystäviämme jo vuosien takaa ja heidän apunsa ja neuvonsa ovat olleet korvaamattomia. Niiden ohella olemme saaneet nauttia Kirstin ja Vesan vieraanvaraisuudesta ja monilla kuvausreissuilla heidän pihapiirissään sijaitseva viehättävä mökki on toiminut tukikohtanamme. Apua olemme saaneet myös Eero Murtomäeltä, Juhani Koivusaarelta, Jaakko Salolta, Ari Valkolalta, Pekka Peuralta, Tapio Osalalta ja Niclas Fritzéniltä jotka myös ovat tulleet esiin aiemmissa kirjoituksissa. Myös Vaasan lintutieteellisen yhdistyksen jäsenet ovat auliisti antaneet meille tietoja ja neuvoja kuvauskohteista.

 

Kirstin mökki

Kirstin mökki

 

Kuten asiaa harrastaneet tietävät, kirjoittaminen on aikaa vievää puuhaa. Koska blogitekstit täytyy toteuttaa muiden töiden ohella, olen yrittänyt kirjoittaa niitä ”kevyellä kädellä” pohtimatta liikaa lopputulosta. Tästä huolimatta kirjoittamiseen kuluu aikaa, joten olen pyrkinyt armahtamaan itseäni (ja luultavasti myös lukijaa) rajoittamalla aiheen käsittelyn tapahtumiin, jotka olennaisesti liittyvät dokumentin tekoon. Tämän seurauksena kirjoitusten ulkopuolelle on valitettavasti jäänyt lukuisa joukko mielenkiintoisia ihmisiä ja tapahtumia, joita olemme matkan varrella kohdanneet.

Nyt kirjoittelussa seuraa lyhyt, mutta tarpeellinen tauko. Tänä aikana aion pohtia mm. sitä jatkuvatko blogikirjoitukset samanlaisella tyylillä kuin tähänkin asti vai muutanko esimerkiksi näkökulmaa käsittelemään enemmän myös kuvaustyön ulkopuolisia tapahtumia. Kuitenkin niin, ettei kirjoittamisen työmäärä ainakaan lisäänny. Olen ilokseni huomannut että pieni joukko ihmisiä seuraa blogiani. Ehkä sinulla, vakituinen tai satunnainen lukija, on tästä näkemys ja ehkä haluat tehdä siitä merkinnän blogin palauteosioon…. ehkä…?

Muita väyliä ovat tietysti sähköposti (ari.hakkinen@aranu.inet.fi) tai facebook joista jälkimmäisen kautta ilmoitan maailmalle, kun uusin bloggaus on nähnyt päivänvalon. Ystävyyttä on siis tarjolla.

 

Season 1 to be continued...

Season 1 to be continued…

majakka ikoni

blogikuva 5

KURKIEN YÖ

Joka syksy aivan Vaasan kupeessa sijaitseville Söderfjärdenin peltoaukeille saapuu tuhansia kurkia, jotka jäävät alueelle keräämään voimia edessä olevaa muuttomatkaaa varten. Yksittäisinä päivinä pelloilla ruokailevien kurkien lukumäärä saattaa nousta jopa 8000 yksilöön. Olin odotellut syksyä ja kurkien saapumista rauhallisin mielin. Kun näin suuri kurkimäärä kokoontuu rajatulle alueelle, ei niiden kuvaaminen voi olla kovinkaan vaikeaa, eihän? Tässä vaiheessa kertomusta valveutunut lukija tietysti tietää vastauksen: kyllä voi!

Saatuani merikotkakuvaukset päätökseen päätin ajaa vielä Sjöderfjärdenin kautta tutkimaan tilannetta tulevaa kuvausta ajatellen. Olin toki käynyt alueella aiemminkin, mutta en koskaan kurkien syysmuuton ollessa käynnissä. Jonkin aikaa peltoalueella risteiltyäni minulle alkoi valjeta, että kuvitelmani pelloilla ruokailevista suurista kurkilaumoista oli – no kuvitelmaa. Vaikka syysmuutto ei ollutkaan vielä aivan huipussaan, lintuja piti olla alueella jo runsaasti, mutta siitä huolimatta en ollut nähnyt ainuttakaan. Viimein havaitsin kaukana aukealla pellolla pienen määrän kurkia. Harvalukuinen joukko ei ollut kovinkaan kuvauksellinen, ja lisäksi kuvausetäisyydelle pääseminen olisi melkoisen vaikeaa. Oli selvää, että minun olisi keksittävä vaihtoehtoinen suunnitelma ja tiesin myös mikä se olisi.

Kurjet häviävät päivisin Söderfjärdenin laajoille pelloille, mutta toista on iltaisin, jolloin on mahdollista seurata näiden suurikokoisten lintujen järjestämää spektaakkelimaista näytöstä. Hieman ennen auringonlaskua tuhannet kurjet nousevat siivilleen ja suunnistavat kohti saaristoa ja siellä sijaitsevia matalikkoja, joiden suojissa ne viettävät yönsä. Minun täytyisi vain löytää yksi näistä matalikoista ja ottaa tarvittavat kuvat. Toteutusta hankaloitti tietysti hieman se, että koska olin ajatellut keskittyä tähän mielestäni hankalammin toteutettavaan vaihtoehtoon vasta tulevina syksyinä, en ollut tehnyt asian suhteen mitään valmisteluja.

Murtomäen Eeron opastamana apuun riensi Jaakko Salo. Jaakko on pitkän linjan luontoihmisiä, aktiivinen ja taitava luontokuvaaja joka on ollut monessa mukana. Ystävällisesti hän suostui opastamaan minua kurkien yöpymispaikalle. Niinpä suuntasimme Jaakon veneellä saaristoon, jossa vietin kolme todella mukavaa ja mieliinpainuvaa päivää. Tukikohtana toimi Jaakon ja hänen vaimonsa omistama saarimökki. Ensimmäisenä iltana tyydyimme tarkkailemaan kurkia mökkilaiturilta. Elättelimme toiveita, että yöpymisalueilleen suuntaavat kurjet lentäisivät läheltä mökkisaarta, mutta tämä osoittautui toiveajatteluksi. Kurkijonot kulkivat ohitsemme melko kaukana taivaanrannassa.

Seuraavana aamuna kävimme tutkimassa paikkaa, jossa Jaakko uskoi lintujen yöpyvän. Kyseessä oli kahden saaren väliin jäävä repaleinen matalikko. Rantavedessä kelluvat höyhenet vahvistivat olettamuksen oikeaksi. Myöhemmin illalla palasimme paikalle ja viritimme naamioverkon suuren kiven ja sen kupeessa kasvavien tyrnipuskien varaaan. Jaakon poistuttua minulla oli vielä hyvin aikaa ja niinpä päätin virittää testimielessä pienen actio-kameran aivan rantaveteen. Kaikki alkoi olla valmista.

Kurjet tulivat yllättäin. Tuulinen sää peitti muut äänet alleen ja niinpä ensimmäinen kurkilaivue kaarsi jo selkäni takaa matalalla lentäen ennen kuin huomasin ne. Tulijat laskeutuivat kuitenkin kauemmas matalikolle niin etten edes nähnyt niitä. Kauan en ehtinyt asiaa harmitella, sillä lintuja alkoi saapua lisää toistuvina aaltoina. Ensimmäisten tulijoiden tavoin myös valtaosa näistä linnuista katosi näköpiirini ulkopuolelle. Alkoi olla selvää, että olin väärässä paikassa. Onneksi tilanne parani hieman, kun jossain lähellä kulkeva moottorivene karkoitti linnut takaisin ilmaan. Tällä kertaa kurjet laskeutuivat vastakkaisella puolella näköpiirissäni olevalle kiviselle kannakselle. Vaikka ne olivat vieläkin harmittavan kaukana, sain linnuista melko hyvää laskeutumiskuvaa.

Seuraava aamu valkeni pilvisenä. Kaukana harmaassa maisemassa seisovat linnut eivät saaneet minua innostumaan, joten tyydyin muutamaan otokseen ja jäin odottamaan lintujen poistumista.
Vaikka auringon värjäämää iltataivasta vasten ottamani laajat kuvat olivatkin näyttäviä, yksin niiden varaan en voisi kuvakerrontaa rakentaa. Kurjet saapuisivat kuitenkin takaisin, joten minun oli laadittava iltaa varten uusi taktiikka saadakseni haluamani kuvat. Ennen paluuta mökille kävimme Jaakon kanssa vielä tutkimassa vastarannan maastoa. Aivan rannassa, melko lähellä lintujen yöpymispaikkaa, oli korkeita tyrnipensaita joiden suojiin saisi varmasti rakennettua kuvauspiilon. Paikka oli kaikin puolin lupaava joten, jos linnut käyttäytyisivät samoin kuin edellisenä iltana, ne olisivat tästä katsottuna selvästi lähempänä kameraa. Luontokuvaajan kieliopissa paino on tietysti sanalla jos.

Jo hyvissä ajoin iltapäivällä palasimme Jaakon kanssa paikalle ja aloimme välittömästi rakentaa tyrnipensaikkoon kuvaussuojaa. Aivan rantaviivan tuntumassa kasvoi iäkäs tyrnipensas jonka tukevavartiset oksat kurottautuivat korkealle ja niiden alapuolelle muodostui luonnostaan avoin tila. Tarvitsi vain poistaa pensaan edessä kasvava heinikko ja ripustaa naamioverkko tyrnipensaan oksiin. Tuloksena oli kaunis lehtimajamainen tila pensaan alla ja sen vihreä verkkoseinä sulautui myös hienosti maisemaan. Tarkastelin lopputulosta ylpeänä. Tämä oli ehdottomasti hienoin kuvauspiilo jonka suojista olen koskaan maailman tapahtumia tarkkaillut.

VALITTU KAMERAPENSAS

Kuva-arvoitus. Missä kamera luuraa?

 

Niin hieno kuin piilopaikkani olikin, siihen sisältyi yksi heikkous: nimittäin lähes pään kokoisilla mukulakivillä vuorattu lattia. Olin varannut mukaan ohuen, ilmalla täytettävän makuualustan. Vaikka alusta oli täytettynä vain muutaman sentin paksuinen, se riitti irrottamaan kropan kivistä. Minua huolestuttivat kuitenkin tyrnipensaasta pudonneet kuivuneet piikit, joita oli runsaasti yltympäriinsä kivien koloissa. Terävät piikit lävistäisivät helposti patjan ja siksi yritin puhdistaa ne pois mahdollisimman tarkkaan makuupaikkani kohdalta. Kaikkia oli kuitenkin mahdotonta löytää, joten olin hieman huolissani, yöstä tulisi huomattavasti epämukavampi, jos alusta tyhjenisi. No, tämä on niitä kuuluisia ammatinvalintakysymyksiä.

VALITTU KAMERAPENSAS 2

Lehtimaja merinäköalalla.

 

Kello on muutamaa minuuttia yli seitsemän, kun puhelin soi. Se on merkki, josta edellisestä illasta oppineina olimme Jaakon kanssa sopineet. Kurjet ovat tulossa. Kurkien äänten lähestyessä iskee epäilys, entä jos arat linnut sittenkin havaitsevat rakennelmani ja siirtyvät yöpymään kauemmas? Kauan minun ei tarvitse asiaa pohtia, kun ensimmäinen kurkilaivue kaartaa jo yläpuolellani. Ensin näyttää siltä, että linnut laskeutuisivat samalle alueelle kuin edellisenä iltana. Sitten ne kuitenkin kaartavat takaisin ja laskeutuvat minua lähinnä olevalle kiviselle saarekkeelle. Se oli enemmän kuin olin osannut toivoa. Uusia kurkiauroja saapuu tihentyvään tahtiin, valtaosa niistä seuraa ensiksi tulleiden esimerkkiä, mutta pieni osa saapujista hakeutuu samalle matalalle kannakselle, jossa linnut edellisen yön yöpyivät. Kapean vesialueen erottamat kurjet huutelevat toisilleen kuin kutsuen ja pelkään, että lähinnä minua olevat linnut karkaavat toiselle puolelle. Pelko on kuitenkin turha, muutamaa yksilöä lukuunottamatta linnut pysyvät aloillaan. Yhä uudet laivueet saapuvat matalikolle, kunnes se on aivan täynnä kirahtelevia kurkia. Jatkan vedessä kahlaavien ja niiden joukkoon laskeutuvien lintujen kuvaamista, kunnes pimeys käy liian tiheäksi.

Kello on 20.44, kun lopulta sammutan kameran. Ruokailtuani kääriydyn makuupusiin, mutta uni ei ota heti tullakseen. Pimeässä yössä kurjet kirahtelevat toisilleen, jossain kauempaa laivaväylällä kyntävä alus saa aikaan hyvin matalan juuri ja juuri korvin kuultavan jyminän. Puiden takaa täysikuu kipuaa ylös pilvettömälle tähtitaivaalle. Yöstä on tulossa kylmä, kurjet hiljenevät, nukahdan.

Puoli neljän aikaan herään epämukavaan oloon. Todennäköinen tapahtui, makuualusta on tyhjentynyt. Yö on aivan hiljainen. Ulkopuolella vallitsee täydellinen pimeys, mutta pilvettömältä taivaalta kirkkaana paistava täysikuu valaisee lehtimajan sisältä niin, että voin erottaa selvästi kaikki yksityiskohdat. Tunnelma on taianomainen ja tiedän muistavani tämän hetken vielä kauan.
Usein toistettu väite, että Suomen luonnosta voi löytää rauhan ja hiljaisuuden, pitää paikkansa vain osittain. Jokainen voi todeta tämän ottamalla mikrofonin käteen, laittamalla luurit korville ja yrittämällä tallentaa tuota hiljaisuutta. Jossain, korkeintaan muutaman kilometrin päässä kulkee aivan varmasti autojen virta. Kun liikenteeseen tulee pieni tauko ja olet juuri painanut rec – nappulaa niin Rovaniemi – Helsinki lentokone ulisee korkeuksissa ylitsesi. Kyllä, mikrofoni poimii tämän kaiken hyvin esiin äänimaisemasta, et ole vain aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Ja kun lentokoneen ujellus vihdoin katoaa, onkin taas liikenteen vuoro. Tällaiset äänitystilanteet ovat hyvä keino testata missä kunnossa hermosi ovat. Kokemuksesta voin sanoa, että itse pärjään testissä melko huonosti.

Tuntuu ehkä oudolta, että hiljaisuutta pitää erikseen äänittää. Ihmisen korva on kuitenkin hyvin tarkka aistimaan erilaisia äänimaailmoja ja myös hiljaisuudella on oma, aivan tietynlainen akustiikkansa. Olisikin helppoa jättää ääniraita hiljaisissa kohdissa tyhjäksi, mutta ihmiskorvaan se kuulostaa luonnottomalta. Hiljaisuuden äänittäminen ja oikeanlaisen hiljaisuuden akustiikan toteuttaminen elokuvaan onkin mielestäni eräs vaikeimmista tehtävistä.

Nyt hiljaisuus on kuitenkin rikkumaton, siitäkin huolimatta, että aivan vieressäni yöpyy tuhatkunta kurkea. Vaikka en voi nähdä niitä, tiedän matalassa vedessä ja kivien päällä seisovien lintujen nukkuvan äänettöminä pää työnnettynä siiven alle. Myös laivat ja mökkiläisten veneet ovat hiljentyneet laitureiden äärelle. Ilma on aivan tyyni, ei tuulen virettäkään. Oikea hetki laittaa kamera päälle ja tallentaa pala äänettömyyttä.

Yritän puhaltaa patjaan lisää ilmaa, mutta se tyhjenee nopeasti uudestaan. Päätän olla välittämättä kivistä ja yrittää vielä nukkua. Olen juuri vaipunut uneen, kun havahdun kurkien huutoon. Jokin on havahduttanut linnut hereille ja niiden kireät huudot leikkaavat pimeyttä. Onko jokin saalistaja, kettu tai ilves ottanut omansa. Käynnistän kameran uudestaan ja annan öisten äänien tallentua muistikortille. Vähitellen lintujen ääntely vaimenee ja hiljenee lopulta kokonaan. Kello on jo viisi ja vaikka pimeys on yhä läpitunkematonta, päätän pysytellä hereillä ja odottaa auringon nousua.

Kylmän yön jälkeen merelle on muodostunut paksu sumukerros ja aamu valkenee harmaana. Ilmassa leijuvan usvan lisäksi linssiin kondensoituva vesi hankaloittaa kuvaamista. Kurjilla ei näytä olevan mihinkään kiire. Lähtöhetken lähestyessä käynnistyy kuitenkin omituinen rituaali. Aika ajoin kurkiparvi kajauttaa ilmoille valtaisan huutoryöpyn johon toisella puolella lahdelmaa olevat kurjet välittömästi vastaavat. Samalla kun linnut huutavat, ne työntävät kaulansa yhtäaikaisesti kohti vastakkaisella puolella sijaitsevia lajitovereitaan. On kuin käynnissä olisi alkukantaisen heimon rituaali, jonka avulla yritetään kiihdyttää toisia toimintaan. Ehkä tästä juuri onkin kysymys. Aika ajoin huudot vaimenevat alkaakseen taas kohta uudelleen.

Lisääntyvä auringon lämpö saa sumun hitaasti hälvenemään ja viimein ensimmäiset kurjet nousevat ilmaan. Linnut eivät lähde yhtä aikaa, vaan ryhmistä irtautuu kerrallaan muutamia kymmeniä lintuja, jotka suuntaavat jonossa kohti Söderfjärdenin peltoja. Aina välillä ilmaan noussut ryhmä jää kiertelemään yöpymispaikan yläpuolelle. Selvästi ryhmästä puuttuu vielä joku, jota vaativasti huudellen kehotetaan liittymään omiensa joukkoon. Kestää noin puoli tuntia ennen kuin viimeisetkin linnut ovat poistuneet. Kun myöhemmin tulen esiin piilopaikastani, kuvaussuojan toiselta puolelta kuuluu äkkinäinen kahahdus. Aivan piilopaikkani vierestä syöksyy veteen säikähtänyt metsäkauris. Matalassa vedessä kiivaasti pomppien se pakenee matalikon ylitse vastakkaiselle rannalle. Turvaan päästyään kauris jää hetkeksi katsomaan minua ja katoaa sitten näkyvistä. Olimme viettäneet yön vierekkäin toisistamme tietämättä! Olin juuri aloittamassa kuvauspiilon purkamisen, kun kolme kurkea palaa vielä takaisin ja kaartelee alueen yläpuolella kutsuhuutoja toistellen. Joku on kadoksissa ja mieleeni palautuu yöllinen huutokonsertti. Aikansa kutsuhuutoja toisteltuaan kurjet suuntaavat takaisin Söderfjärdenin suuntaan. Soitan Jaakolle, myös minun on aika lähteä.

 Kurkien huudot kaikuvat öisellä merellä.

Kurkien huudot kaikuvat öisellä merellä.

majakka ikoni

blogikuva 5

KUNINKAALLISTEN RUOKAPÖYDÄSSÄ

Veneen ollessa vielä muutaman kymmenen metrin päässä rannasta kiinnitän huomioni johonkin valkeaan, jota kelluu laajalti rannan tuntumassa. Hetkeen en ymmärrä mitä se on, kunnes näen ne tarpeeksi läheltä – höyheniä. Lähestyessämme rantaa alan ymmärtää mistä on kysymys. Nimittäin siitä, että olen tehnyt pahan virheen.

Puoliksi syöty lokki kelluu rantakivien välissä. Aivan rannan tuntumassa sijaitseva kivi on toiminut saalistajan ruokailupaikkana, mistä todisteena ovat verijäljet ja suolenpätkä. Kyseinen kivi sijaitsee aivan rantakasvillisuuden suojiin naamioidun kuvaussuojan edessä. Kuinkas muutenkaan, olihan se suunniteltu toimimaan merikotkakuvausten päänäyttämönä.

Kuvauksen järjestämisessä auttamaan lupautunut merikotkatuntija Ari Valkola oli pesinnän päättymisestä lähtien tarkkaillut kotkien liikkeitä ja valinnut tämän pienen lahdelman kuvauskojun sijoituspaikaksi. Vuosikymmenien kokemuksen merikotkista omaava Ari oli tehnyt huolellista työtä, rannan tuntumaan puiden ja kivien suojaan sijoitetun kuvausteltan saattoi havaita vasta aivan lähellä rantaa. Olin viettänyt tässä kuvaussuojassa jo edellisen yön ja herännyt päivystämään ympäristön tapahtumia varhain ennen auringon nousua. Sopiviin kohtiin kuvaussuojan eteen oli sijoitettu syöttikaloja kotkien houkuttelemiseksi. Lähin syötti oli aseteltu jo aiemmin mainitsemalleni kivelle vain 7 – 8 m päähän kamerasta. Muutaman tunnin odottelun jälkeen saapuivat lokit, joita syöttikalat tietysti myös kiinnostivat. Arkoina ne kiertelivät kaloja kunnes vihdoin uskaltautuivat saaliille. Nopeiden vierailujen aikana ärhäkät kuokkavieraat riuhtovat kaloja niin, että pelkäsin syöttien putoavan kiviltä veteen ennen kuin merikotkat ehtivät paikalle. Toisaalta, päätähdistä ei ollut näkynyt vilaustakaan. Ainoa merkki niiden olemassaolosta oli jostain kauempaa aika ajoin kantautuvat huudot. Aamu oli jo edennyt pitkälle, kun näin ensimmäisen kotkan. Se laskeutui rantakalliolle lahdelman toiselle puolelle, nappasi syöttikalan kynsiinsä ja katosi metsään puiden suojiin. Sitten – ei mitään. Lyhyen viestinvaihdon jälkeen päädymme Arin kanssa siihen, että on epätodennnäköistä, että kotkat enää tänään tulisivat paikalle. Niinpä päätän lopettaa kuvaukset siltä päivältä. Virhe, harmillinen virhe.

Luultavasti rantakiviltä löytynyt helppo ravinto oli saanut lokin tarkkavaisuuden herpaantumaan ja niinpä se oli itse joutunut kotkan saaliiksi. Ari arvelee, että lokin napannut kotka saattoi hyvinkin olla emo, joka opetti poikaselleen saalistuksen ja riistan käsittelyn saloja. Ja tämä kaikki tapahtui paraatipaikalla aivan kuvauskojun edessä, joten jos olisin viettänyt myös päivän kuvauskojussa – millaista materiaalia olisinkaan saannut tallennettua! Harmistustani lisäsi se, ettei edellisen yön perusteella ollut lainkaan varmaa saisinko tälläkään kertaa kuvaa kotkasta. Ari asettelee uudet syöttikalat kuvauspaikan edustalle, toivottaa onnea ja pian loittonevan moottorin ääni vaimenee vainemenistaan, häviten lopulta kokonaan. Hämärän laskeutuessa pujottaudun sisälle ahtaaseen kuvauskojuun ja pyrin löytämään mahdollisimman mukavan asennon valtaosan tilasta vievän kameranjalan ja kylkeäni painavan kiven välistä.

Luonnossa yöpymisessä on aina jotain taianomaista. Kuuntelen kuinka meren syvä kohina sekoittuu puiden huminaan. Avaan teltan vetoketjun ja jään katselemaan ylläni kaareutuvaa öistä tähtitaivasta. Harmistus ja turhautuminen pyyhkiytyvät pois mielestäni. Myöhemmin yöllä unen läpi tietoisuuteeni tunkeutuu jostain aivan läheltä kuuluva kummallinen yninä ja suomujen läpi kalan lihaan tunkeutuvien terävien hampaiden aikaansaama rouske. Hemmetin minkit, toivottavasti ne eivät syö kaikkia kaloja – muistan ajatelleeni, ennen kuin vaivun taas syvään uneen.

Seuraavana aamuna herään vasta hieman ennen auringon nousua. Valon lisääntyessä näen, etteivät yölliset vieraat ole vieneet montaakaan syöttikalaa. Tällä kertaa lokit saapuvat aikaisemmin ja nyt ne saavat seurakseen myös variksia. Linnut käyttäytyvät kuitenkin toisin kuin edellisenä aamuna. Ne lentelevät kalojen lähellä, mutta eivät juurikaan uskaltaudu syömään. Tunnelma on selvästi odottava. Kotkien ääntely kuuluu nyt lähempää ja pian kuulen siipien aikaansaaman huminan, kun iso lintu lentää jossain lähelläni. Yritän kurkistella kuvaussuojan aukoista nähdäkseni kotkan, mutta en saa sitä silmiini. Ympäristöstä kantautuvista huudoista voi päätellä, että lintuja on ainakin kaksi, ehkä enemmänkin. Odottelua, kunnes taas jokin suuri lentää kojun ylitse ja laskeutuu kahahtaen aivan vieressä sijaitsevaan puuhun. Vieläkään en onnistu näkemään sitä. Linnut ovat hiljaa pitkiä aikoja ja välillä epäilen niiden jo poistuneen kunnes ääntely paljastaa kotkien läsnäolon. Äkkiä havaitsen kotkan. Se istuu kaislikon reunassa, suoraan edessäni, muutamien kymmenien metrien päässä kuvauskojusta. Olen suunnannut ja tarkentanut kameran etualalla olevaan kiveen, mutta en uskalla siirtää sitä. Haluan linnun lähemmäs ennen kuin otan riskin huomatuksi tulemisesta. Kotvan tarkkailtuaan lintu lähtee liikkeelle ja laskeutuu kuvaussektorin oikealla reunalla olevalle kivelle. Vaikka kotka ei vieläkään ole parhaassa mahdollisessa asemassa muistan edellisaamun pikavierailun ja käännän kameraa hyvin hitaasti kohti suurta lintua, tarkennan ja annan kameran käydä. Muistikortille alkaa tallentua kuvaa ruokailevasta merikotkasta. Tämä hetki on aina helpottava, kävipä tästä eteenpäin miten tahansa, minulla on joka tapauksessa nyt kuvaa merikotkasta. Kotka käy hetki hetkeltä vähemmän epäluuloiseksi ja pian se siirtyy lähempänä sijaitsevalle kivelle pysytellen kuitenkin edelleen aivan kuvaussektorin oikeassa reunassa. Kotkan keskittyessä kalan syömiseen myös varikset rohkaistuvat. Ruokaileva peto ei saalista ja pian varikset ympäröivät kotkan ja yrittävät saada osansa saaliista, varoen kuitenkin visusti menemästä liian lähelle. Kesken ruokailun varikset pyrähtävät äkkiä siivilleen, kotka keskeyttää syömisen, kyyristyy matalaksi yläpuolelleen tähyillen. Kohta se joutuukin siirtymään sivummalle, kun toinen kotka laskeutuu kivelle. Tulijan huomattavasti kaarevammasta nokasta ja valkoisista pyrstösulista on helppo päätellä, että kyseessä on ensimmäistä kotkaa selvästi iäkkäämpi lintu. Päättäväisesti lintu omii kalan itselleen. Kauan se ei kuitenkaan saa vallastaan nauttia, sillä nyt kivelle pudottautuu kolmas, edellisiä selvästi suurikokoisempi lintu, joka vuorostaan ottaa saaliin hallintaansa.

Kuvamateriaalia on kertynyt melko runsaasti, joten nyt uskallan liikuttaa kameraa jo rohkeammin. Jokainen uusi kuvanrajaus saa aikaan liikettä ja vaatii kuvan tarkentamista, jolloin vaarana on, että linnut havaitsevat objektiivin säätörenkaita liikuttelevat sormet. Ehkä linnut ovat jo vakuuttuneet tilanteen turvallisuudesta, sillä toiminnasta väkisinkin aiheutuva liikehdintä ei aiheuta niissä mitään reaktiota. Lopulta vanhin kotka siirtyy aivan kuvaussektorin keskellä, lähinnä kameraa sijaitsevalle kivelle, jolloin minulla on mahdollista kuvata lintua jo melko läheltä. Isoimman kotkan mielestä tämäkin kala kuuluu sille ja se hätistää vanhan kotkan pois. Saan tapahtuman tallennettua ja vielä kuvaa suurimmasta kotkasta ruokailemassa. Pian tämän jälkeen kotkat poistuvat eivätkä enää palaa.

Kun myöhemmin pujottaudun varovasti ulos teltassa, näen ison kotkan liitelevän suoraan yläpuolellani lähes puiden latvoja hipoen. Kätkeydyn kuusen oksien suojaan ja varon visusti, ettei lintu huomaa läsnäoloani. Vasta näin nähtynä saa todellisen kuvan siitä, miten suuri lintu merikotka on. Sitä seuraavat varikset ovat kuin kottaraisia tämän jättiläisen rinnalla. Kun varisten häirintään kyllästynyt kotka tekee syöksyn niitä kohti, sen siivet saavat aikaan voimakkaan humisevan äänen. Vielä hetken alueen yläpuolella liideltyään majesteetillinen lintu katoaa lopullisesti näköpiiristä.

Vaikka ensimmäisen kuvauspäivän menetetty mahdollisuus oli harmittava, olisi kohtuutonta jäädä murehtimaan sitä. Nimittäin se, että ainoastaan kahden kuvauspäivän jälkeen minulla on jo varsin käyttökelpoista materiaalia merikotkista, on melkoinen saavutus. Ari Valkolan merikotkatuntemus ja sen pohjalta tehty onnistunut paikanvalinta oli keskeisin tekijä, joka loi pohjan näin hyvälle lopputulokselle. Sen lisäksi tarvittiin tietysti myös keskimääräinen annos onnea. Oma osuuteni rajoittui lähinnä siihen, etten pilannut saamaani mahdollisuutta häiritsemällä kuninkaallisten ruokailua. Tähän voi olla tyytyväinen.

 

kotka youtube

Kotka on laskeutunut

majakka ikoni

blogikuva 5

LEPAKKORENGASTUS

25.-27.08.2014

Puhelu tulee jossain vaiheessa välillä Kouvola – Vaasa. Lepakkotukija on sairastunut ja hänen saapumisensa on epävarmaa.

Muutamaa viikkoa aiemmin korviimme oli kantautunut tieto lepakoiden muuttokäyttäytymistä tutkivan ryhmän retkestä Valassaarille ja kiinnostuimme heti erikoiselta kuulostavasta tapahtumasta. Ryhmän johtajalla, tutkija Niclas Fritzénillä ei ollut mitään mukaantuloamme vastaan, joten tiedossa oli hieman epätavallinen ja myös siksi mielenkiintoinen kuvauskohde. Kuten jo aiemmin olen maininnut, dokumentin kuvaukset oli meistä riippumattomista syistä saatu käyntiin vasta kesä – heinäkuun vaihteessa. Nyt olimme jo elokuun loppupuolella, eikä tässä vaiheessa kesää sopivia kuvauskohteita ollut todellakaan liikaa tarjolla. Retkeä edeltävällä viikolla sääennusteet muuttuivat jatkuvasti ja lopulta arvaukset alkoivat vakiintua huonon ja erittäin huonon vaiheille. Huolestuneena seurasin säätilan kehittymistä, pelkona oli tietysti, että retki perutaan. Muutamaa päivää ennen h-hetkeä saimme kuitenkin Niclakselta rauhoittavan tiedon – saarelle mennään, sää ei ole esteenä.

Valmistelut oli siis tehty, kalusto pakattu ja ajoimme kohti Vaasaa, kun Niclas soitti ja kertoi tutkijan sairastumisesta. Lepakkotutkija Eeva-Maria Kyheröinen oli ryhmästä ainoa, jolla on lepakoiden rengastamiseen tarvittava lupa ja tietotaito. Rengastustilanne taas oli ainoa mahdollisuus saada kuvaa lepakoista joten, jos Eeva ei pääsisi paikalle, se veisi pohjan myös kuvauksilta. Vaasaan oli enää tunnin ajomatka, kun lopullinen varmistus tuli, Eeva ei pääse lähtemään. Lauluntekijän sanoin: ”pettymys, isku on melkoinen”. Muut ryhmän jäsenet lähtisivät kyllä saarelle, mutta meidän kannaltamme retkessä ei ole enää mieltä. Päätimme pitää mietintätauon ja jatkaa sitten Vaasaan missä yrittäisimme keksiä jonkin toisen kuvauskohteen. Kovin hyviä vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut tiedossa.

Myöhemmin, ollessamme jo hyvin lähellä Vaasaa, juonessa tapahtuu taas yllättävä käänne. Eeva on sittenkin päättänyt sinnitellä ja lähteä matkaan, joten retki toteutuukin alkuperäisen suunnitelman mukaan! Pian olemme taas Svedjehamnin satamassa pakkaamassa varusteita veneeseen. Niclaksen, Anun ja minun lisäksi mukaan tulevat tutkimuskoordinaattori Asko Ijäs sekä Michael Schneider Uumajasta. Sattuneesta syystä Eeva ei tähän kyytiin ehdi, mutta tulee saarelle myöhemmin.

vene skaalattu

Tämä venheeni ei ole linnun luust’…

 

 

En tiedä tekeekö mielikuva kohteelleen oikeutta, mutta veneestä jolla matkaamme, tulee mieleen iso alumiinilaatikko, johon on asennettu järkälemäinen, usean sadan hevosvoiman tehoinen kuorma-auton moottori. Tätä isokokoista venettä käytetään mm. Merenkurkun saaristossa laiduntavien lampaiden kuljettamiseen saariin ja takaisin. Se, joka on kulkenut Svedjehamnin satamasta johtavalla ”slalomreitillä”, tietää millaisten kapeikkojen kautta väylä avomerelle kulkee – niille jotka eivät tiedä, suosittelen kokemusta! Heti laiturista irtauduttuamme tehokas moottori alkaa kiidättää meitä täydellä voimalla eteenpäin. Tässä kyydissä sormet on syytä pitää laitojen sisäpuolella, sillä merimerkit kopsahtelevat napakasti veneen laitoja vasten veneen mutkitellessa vauhdilla porttien läpi. Edes reitin edellyttämät jyrkät käännökset ennen kapeikkoja eivät saa kuljettajaa hiljentämään veneen vauhtia. Uhkarohkealta vaikuttavasta vauhdinpidosta huolimatta kokemus on viihdyttävä. Erityisen hauskaksi sen tekee se, että matka Valassaarille sujuu nopeammin kuin millään muulla aiemmin kulkemallamme kyydillä, aikaa kuluu vain hieman yli puoli tuntia.

Muutaman tunnin kuluttua tulomme jälkeen myös Eva saapuu saarelle ja vielä samana iltana pystytämme rannan tuntumaan kaksi lepakkopyydystä eli ”harppua”. Vertaus tuohon klassiseen soittimeen kuvaa hyvin kehikkoa, johon on pystysuunnassa viritetty kahteen tasoon ohuita siimalankoja. Kehikkoon kiinnitettävä lähetin toistaa lepakoiden soidinkutsua, mikä saa lepakot suunnistamaan kohti pyydystä. ”Tutkansa” avulla hämmästyttävälä tarkkuudella suunnistava lepakko voi vielä selvitä ensimmäisestä siimarivistä, mutta toinen on sille jo liikaa ja se putoaa telineen alla olevaan kouruun. Säätieteilijöiden onnenpyörä pysähtyi lopulta osoittamaan 15 m sekuntivauhdilla puhaltavaa tuulta ja sadetta. Näin kova tuuli tekee lepakoiden lentämisestä hankalaa, joten ensimmäinen yö tuottaa vain yhden lepakon rengastettavaksi. Päivä on ollut pitkä, joten päätämme luovuttaa tältä erää ja kerätä voimia seuraavaa yötä varten.

Sää jatkuu tuulisena myös koko seuraavan päivän. Teemme Anun kanssa retken saaren länsipuolella sijaitsevalle puuttomalle niemelle, jossa tuulen nostattamat vaahtopäät vyöryvät mereltä rannan suuria kiviä vasten. Vietämme muutaman tunnin kuvaten karun kaunista rantamaisemaa ja palaamme sitten valmistautumaan seuraavan yön kuvauksiin. Illalla hämärän alkaessa laskeutua lähdemme liikkeelle. Tällä kertaa siirrymme pois majapaikan läheisyydestä saaren sisäosassa sijaitsevan koivumetsän suojiin. Toiveena on, että puut vaimentaisivat tuulta sen verran, että lepakot uskaltautuisivat niiden suojissa öisille saalistusretkilleen. Tuskin harput on saatu pystyyn, kun ensimmäinen lepakko putoaa kouruun. Tämän jälkeen lepakoita tulee tasaiseen tahtiin ja seuraavien tuntien aikana saan kuvattua erilaisia otoksia lepakoista ja niiden rengastuksesta.

Kun aamuyön pimeydessä kuljemme väsyneinä ja kylmissämme kohti majapaikkaa, olo on epätodellinen. Täällä, kaukana asutuksesta, meren ympäröimällä tuulisella saarella havahdun taas ihmettelemään sitä, miten omituisiin paikkoihin ja tilanteisiin kamera minua kuljettaa. Pitkät ja työläät kuvauspäivät, vaatimus onnistumisesta ja siihen liittyvän vastuun aikaansaama paine, taloudellisista paineista puhumattakaan, saavat minut usein pohtimaan onko tässä kaikessa mitään järkeä. Näiden ajatusten vastapainona ovat tämänkaltaiset kokemukset, joiden äärellä ymmärtää olevansa etuoikeutettu. Tämä saa minut tuntemaan tyytyväisyyttä – suurta tyytyväisyyttä.

 

lepakonmetsästys

Lähes yhdellä otolla kuvattu ja leikkaamaton video harpun kokoamisesta niille joita kiinnostaa nähdä miltä tämä lepakkopyydys näyttää. Vain tosiharrastajille.

 

majakka ikoni