blogikuva 5

KOLME PIENTÄ RETKEÄ

Perjantai 25.07.2014

Tilanteet muuttuvat nopeasti. Alunperin oli tarkoitus lähteä Heinosen Vesan kanssa kuvaamaan maisemia Valassaarten ympäristöön, mutta alueella oppaana toimiva Vesa sai pikakomennuksen Merenkurkun saariston majakoille suuntautuvan retken vetäjäksi. Emme miettineet kauan, kun Vesa ehdotti, että lähtismme mukaan retkelle.

Perjantaiaamuna klo 9.00 Anu ja minä liityimme osaksi seuruetta, joka myöhemmin osoittautui yhden pariskunnan hääpäivää juhlivaksi ystäväpiiriksi. Ensimmäisenä vene suuntasi kokkansa kohti Norrskärin saariryhmää ja sielä sijaitsevaa Västra Norrskärin majakkasaarta.

Koko retkipäivän vallinnut lämmin ja aurinkoinen sää suosi merellä matkaavia. Ainoa retkeen sisältynyt kommellus oli, kun tuuli tempaisi hatun erään matkustajan päästä ja lennätti sen kauas tulosuuntaan. Veneen kuljettajan nopean reagoinnin ansiosta vallaton karkulainen saatiin poimittua takaisin veneeseen ja näin säästyttiin suuremmilta tappioilta. Hatut tiukemmin päähän ja pian liuimme Västra Norrskärin suojaisaan satamaan.

Norrskärin majakka ei ole mikään varsinainen rakennustaiteen kaunotar, mutta on hoitanut uskollisesti sille annetua tehtävää jo vuodesta 1846. Muun seurueen lähtiessä tutkimaan majakkaa tarkemmin Anu ja minä päätämme tutustua saaren luontoon. Suuntaamme saaren pohjoisreunalla sijaitsevalle alavalle rantaniittymäiselle alueelle joka poikkeaa selvästi saaren muuten karusta ilmeestä. Tulevia kuvauskausia ajatellen pistän tyytyväisenä merkille, että rantaniityllä ja sen matalissa lammikoissa on melko runsaasti lintuja. Niiden lähempi kuvaaminen vaatisi kuitenkin keskittymistä ja siihen ei tällä retkellä ole mahdollisuutt. Niinpä tyydyn laajempiin maisemakuviin, joissa ei niissäkään sinänsä ole mitään valittamista. Ruokailtuamme muun seurueen kanssa saarella retkikuntamme suuntaa kohti Strömmingsbådanin majakkaa.

majakka blogiin

Strömmingsbådan

O26A2319Vuonna 1885 valmistunut Strömmingsbådanin majakka ei ehkä ole kovin persoonallinen, mutta hauskan näköinen se kyllä on, oikein ”postikorttimajakka” valko-punaisine värityksineen. Saari on pieni ja kallioinen ja sen rantakallioon on hakattu merkki siitä, millä korkeudella vedenpinta oli vuonna 1900. Sen perusteella on helppo uskoa Vesan kertomusta siitä, kuinka menneinä aikoina, korkean veden aikaan, merenpinta saattoi nousta majakan alimmille portaille asti. Majakanvartioiden täytyikin pingottaa majakan ja asunnon välille köysi voidakseen päästä turvallisesti työpaikalleen. No, tässä tapauksessa turvallisuus on hyvin suhteellinen käsite. Voi vain arvailla millaista meno oli syyspimeällä myrskyssä, kun aavalta mereltä vyöryvät aallot iskeytyivät vasten majakan portaita.

Me sen sijaan saimme juoda leppoisat päiväkahvit heleässä auringonpaisteesssa, minkä jälkeen matka suuntautui kohti Rönnskärin saaristoa ja Fäliskäretin saarella sijaitsevaa Suomen vanhinta puupookia, eli puista tunnusmajakkaa. Tämä oli myös antoisan majakkakierroksemme viimeinen kohde. Paluu Svedjehamniin sujui leppoisasti ja tulomatkan koettelemuksista viisastuneita myös uhkaavilta hattujenmenetystilanteilta vältyttiin.

kallio blogiin

Merenpinnan korkeus vuodelta 1900 merkittynä rantakallioon.

 

Lauantai 26.07.2014

Seuraavana päivänä palaamme alkuperäiseen suunnitelmaan ja lähdimme Anu, Vesa ja allekirjoittanut, kuvaamaan erilaisia maisemaotoksia Valassaarten ympäristöön.

Maisemakuvaus ei ole lempilajini. Ei niin, ettenkö pitäisi sitä kiinnostavan tai että vaikuttavien maisemarajausten löytäminen olisi jotenkin erityisen vaikeaa. Kyse on lähinnä siitä, että kamera pystyy harvoin tallentamaan maiseman niin hienona kuin silmä sen näkee. Lähes aina kuva on todellisuuutta latteampi, pettymys. Tämä usein kokemani tuntemus on aiheuttanut hienoisen vastenmielisyyden tätä lajityyppiä kohtaan. Olen kuitenkin havainnut, että jälkeenpäin otokset eivät useinkaan näytä niin latteilta kuin kuvaustilanteessa on tuntunut. Yritän pitää tämän näissä tilanteissa mielessäni ja uskoa tekemiseeni silloinkin, kun tuo usko horjuu.

Sää on yhtä kaunis kuin edellisenäkin päivänä ja kuvausten välillä rantaudumme Valassaaren eteläpuolella olevalle pienelle laiturille ja juomme rantakoivujen katveessa eväskahvit. Hieno ja leppoisa päivä kuten eilinenkin. Tätähän voisi melkein tehdä vaikka työkseen – ai niin, mutta niinhän minä teenkin!

Sunnuntai 27.07.2014

Kahden rankan työpäivän jälkeen on syytä heittää vapaalle, joten jatkamme Vesan seuraamista ja lähdemme Valassaarille suuntautuvalle opastetulle risteilylle. Vesa on tietysti se opas ja risteily tapahtuu M/S Corina aluksella. Pikkuveneillä ajon jälkeen aluksen vakaa meno tuntuu ylellisyydeltä. Tosin aika ajoin aluksen reitti suuntautuu niin ahtaisiin kapeikkoihin, että herää epäily voiko se tosiaan mahtua kulkemaan niistä. No en tietysti oikeasti epäillyt, ettei kapteeni olisi tiennyt mitä oli tekemässä, mutta hipoen mentiin.

Tarkoitus oli ottaa retki rennosti ja tallentaa fiilistelykuvaa blogivideota varten ilman sen kummempia paineita. Eihän se tieteysti sitten niin mennyt, vaan työmoodi jäi päälle ja yritin taltioida koko retken videolle. Niinpä tuijottelen koko retken ajan kameran luupin läpi. Kevytkään kalusto ei tunnu kevyeltä, kun kuumana kesäpäivänä yrittää kuvata Valassaaren halki kävelevää turistiryhmää kaikista mahdollisista kuvakulmista. No, onpa jotain mistä ottaa opiksi. Ei tapahdu toista kertaa.

Valassaarten historia pitää sisällään lukuisia mielenkiintoisia tarinoita, seuraavalla videolla Vesa kertoo yhden niistä. Mikä yhdistää tätä Merenkurkun syrjäistä saariryhmää ja erästä euroopan kuuluisinta monumenttia?

blogi #3 video stillmajakka ikoni

blogikuva 5

RUOKKISAARILLA

Vietin heinäkuussa kaksi päivää rengastajakaksikon Pekka Peuran ja Tapio Osalan seurassa Valassaarten lintusaarilla. Tavoitteena oli saada kuvaa alueen louhikkosaarilla pesivistä ruokeista ja riskilöistä. Matka oli vaikuttava, sillä paljasjalkaiselle Sisä-Suomen kasvatille näille rauhoitetuille saarille pääseminen avasi aivan uudenlaisen maiseman.

Taivaan peittänyt harmaa pilvipeite on väistynyt ja aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, kun pujottelemme varovasti pinnan alla piilottelevien kivenlohkareiden välistä Båtslaggrynnanin rantaa. Rengastajat Pekka ja Tapio tutkailevat toiveekkaasti louhikkoista saarta, joka on perinteisesti osoittautunut varsin hyväksi ruokkien pesimäpaikaksi. Saaren päällä kaartelee runsaasti kirkuvia lintuja, joukossa on myös ruokkeja jotka ovat rengastajien ensisijainen kohde. Myös omat odotukseni ovat korkealla. Toiveikkuutta lisää aivan veneen lähellä, alle kymmenen metrin päässä suuren kivenlohkareen päältä meitä uteliaana tarkkaileva ruokki. Kameraan valitsemani lyhyt zoomi-putki aiheuttaa kuitenkin sen, ettei lähikuva linnusta onnistu, mutta sellaista en ole nyt tavoittelemassakaan. Tänään päähuomio on ruokkien rengastettavissa poikasissa. Pian toiveikkuus vaihtuu kuitenkin pettymykseksi.

Saarelta paljastuu murhenäytelmä. Mitä ilmeisimmin minkit ovat päässeet uimaan saarelle ja tuhonneet käytännössä kaikki ruokkien ja riskilöiden pesät, tai jos jotkut ovat säästyneet, me emme niitä löytäneet. Kaikkialta löytyy kuolleita lintuja, aikuiset on tapettu kurkkuun puremalla, vain poikaset ovat kelvanneet syötäväksi ja valtaosa niistäkin vain osittain. Syötävää on ollut yli tarpeen, tappamisvimmaa se ei kuitenkaan ole tyydyttänyt. Rengastajien mieli synkkenee sitä mukaa, kun tuhon totaalisuus paljastuu. Voimattomuus pedon aikaansaaman tuhotyön edessä kirvottaa ilmoille kirouksia, mutta niistä ei ole hyötyä. Tapahtunutta ei voida muuksi muuttaa, valitusosoitetta ei ole jätetty.Takaisin veneelle ja kohti seuraavaa saarta. Skutgrynnan on hieman ulompana ja Pekka tuntuu olevan varma, etteivät tuholaiset ole päässeet sinne asti. Minun silmissäni saari näyttää kuitenkin olevan varsin lähellä. Olen kuitenkin jo huomannut kuinka vaikeaa merellä on arvioida etäisyyksiä, joten uskon mielelläni kokeneemman sanaan.

Skutgrynnan on kuin onkin säästynyt petojen vierailulta ja siltä löytyy runsaasti ruokinpesiä. Saarella on helppo ymmärtää miksi se kelpaa ruokkien pesimäpaikaksi. Hankalakulkuinen kivilouhikko tarjoaa runsaasti koloja, joihin poikaset voivat kätkeytyä. Valtaosaan koloista ei voi nähdä, mutta rengastajilla on käytössään yksinkertainen koukkuviritys, jonka avulla poikanen saadan vedettyä esiin kiven alta.

Ruokkien pesimäsaaret ovat suurista lohkareista koostuvia kivivalleja, joita jääkausi on muodostanut saaristoalueelle. Itse asiassa koko Merenkurkun saaristoalue on tällaisten suurten kivenlohkareiden peitossa; seikka joka tulee hyvin nopeasti selväksi veneellä liikkujalle. Valtava kivimäärä yhdistettynä suuriin vedenpinnan vaihteluihin tekee Merenkurkun saaristosta yhden maailman vaikeimmin purjehdittavista merialueista, ellei peräti vaikeimmaan. Edes syntyperäiset saaristolaiset eivät voi aina varmasti tietää mikä on turvallinen kulkureitti alueella.

Saaret ovat karuudessaan vaikuttavan kauniita. Pakettiauton kokoisten kivijärkäleiden päällä istuskelee ruokkeja, riskilöitä ja monia lokkilintuja. Saapujat ovat säikäyttäneet valtaosan linnuista saaren yläpuolella kirkuvaksi massaksi. Maisema on oudon epätodellinen, lintujen ulosteiden valkaisemat kivet, pingviinejä muistuttavat ruokit, eksoottisen näköiset riskilät sekä merellisen luontoympäristön karuus tuovat mieleen jonkin eksoottisen lintukohteen kaukana täältä.

Hyppiessäni kiveltä toiselle olen tyytyväinen, että jääkausi on hionut kivilohkareet pyöreiksi, mikä tekee niillä liikkumisen hieman helpommaksi. Siitä huolimatta on syytä olla tarkkaavainen, sillä harha-askel merkitsisi kipeitä kolhuja, eikä kamerakaan ehkä pitäisi louhikkoon putoamisesta.

Vaikka kivien alla näkymättömissä sijaitsevat pesät eivät estä rengastusta, omaa työtäni ne hankaloittavat huomattavasti. Aluksi näyttää täysin toivottomalta saada kuvaa pesässä olevista poikasista. Kokemus on kuitenkin opettanut, että tällaiset ”tästä ei tule yhtään mitään” ajatukset kannattaa työntää pois mielestä ja keskittyä siihen miten ongelman voi ratkaista. Vaikka se, mitä on etukäteen suunnitellut näyttäisi vaikealta tai suorastaan mahdottomalta, löytyy yleensä aina jokin keino – kunhan ei anna paniikille sijaa. Niin on tälläkin kerralla. Sinnikkään hakemisen jälkeen löytyy vihdoin pesäkolo jonka suuaukolle kamera juuri ja juuri mahtuu. Nivelvipuun kiinnitetyn etsimen saa taivuteltua sopivaan asentoon ja akkuvalolla saa kiven raosta suunnattua valoa hämärään pesään. Kaiken saaminen kohdalleen vie aikansa, mutta vaikka kuvausasento on melko hankala ja valokin lipsahtelee paikoiltaan, saan lopulta otettua mieleisiäni otoksia poikasesta.

Olemme olleet liikkeellä jo useamman tunnin ja vaikka kello näyttää yli seitsemää, aurinko paahtaa yhä kuumana pilvettömältä taivaalta. Kuumuus alkaa vaatia veronsa ja alamme kaivata juomista. Mutta – jostain käsittämättömästä syystä kukaan meistä ei ole muistanut ottaa vettä mukaan majapaikasta! Hölmistyneinä katsomme toisiamme ja ihmettelemme tapahtunutta. Aluksi tohelointimme huvittaa, mutta janon yltyessä hymy muuttuu väkinäisemmäksi. Jano on jo armoton, kun lähdemme vielä kolmannelle saarelle. Tänään saamme hyvin konkreettisen muistutuksen siitä, miten tärkeää makea vesi on ihmiselle. Kun muutamaa tuntia myöhemmin palaamme majapaikkaamme Valassaarille ainoana ajatuksena on saada juotavaa, eikä haittaa ollenkaan, että vesi on huoneenlämpöistä!

Herätessäni seuraavana aamuna kuuden aikaan aurinko paistaa jo kirkkaana pilvettömältä taivaalta, on tulossa taas kuuma päivä. Yllätyksekseni havaitsen, että Heinosen Vesa on saapunut huomaamatta mökille ja istuskelee kaikessa rauhassa ulkoportailla. Olemme sopineet, että lähdemme Vesan veneellä etukäteen seuraaville kohteille ennen kuin rengastajat lähtevät liikkeelle. Kun aamukahvit on juotu suuntaamme veneen kokan kohti pesimäsaaria.

Louhikkoisilla saarilla liikkuessa ymmärtää nopeasti, että kyseessä on todellinen lintuparatiisi. Lintujen ulosteet ovat värjänneet kivilohkareet valkoisiksi korostaen saarten karuutta. Lähes joka neliöltä löytyy linnunmuna, maastoon piiloutuva poikanen tai jälkiä merikotkan tai jonkun muun petolinnun syömästä saaliista. Helposti nähtävien havaintojen lisäksi valtaosa jää katseelta piiloon kivilouhikon kätköihin. Tänään mielenkiintoni kohdistuu kivillä istuviin aikuisiin lintuihin. Kuvausetäisyydelle pyrkiessä on kuitenkin tarkasti katsottava mihin astuu, ettei rikkoisi munia tai tallaisi maastoon tehokkaasti sulautuvien poikasten päälle. Vaivihkaisella hiipimistekniikalle ei ole toivoakaan päästä kymmentä metriä lähemmäksi ruokkeja muista linnuista puhumattakaan. Tyydyn siis tällä kertaa muutamaan tiiviiseen otokseen ruokeista sekä laajempiin kuviin riskilöistä ja lokkilinnuista kivien päällä.

Liitymme vielä Pekan ja Tapion seuraan. Kivillä pomppiminen tuntuu jo jaloissa, mutta väsyneiltä vaikuttavat myös rengastajat, joiden tehtävä on vielä omaani työläämpi. Lohkareiden väliin kurkottelu akrobaattisissa asennoissa kuluttaa tehokkaasti voimia, eikä auringon paahde helpota tilannetta. Väsymyksestä huolimatta miehet perkaavat huolellisesti saarta yrittäen löytää mahdollisimman monta poikasta rengastettavaksi. Nauhoitan vielä tallentimelle saaren äänimaailmaa ja sitten jätämme rengastajat jatkamaan uurastustaan.

Kun ajamme kohti Svedjehamnia kevyessä kesäaallokossa, olen tyytyväinen. Ruokkisaaret osoittautuivat hyvin vaikuttaviksi ja mielenkiintoisiksi kohteiksi. Olen jo päättänyt, että ne saavat dokumentissa suuremman painoarvon kuin mitä olin aiemmin suunnitellut. Kotimatkalla bensan loppuminen ja lisätankkaus vaikeuttavat perämoottorin uudelleen käynnistämistä. Niinpä saan soutaa raskasta venettä hyvän tovin ennen kuin kone saadaan taas hyrisemään. Edessä siintävät jo Svedjehamnin sataman punaiset vajat, aurinko paistaa ja Merenkurkku on kaunis – kuten saaristoilla on tapana olla.

 

KATSO VIDEO TÄÄLTÄ!

 

majakka ikoni

blogikuva 5

MERIKOTKAN PESÄLLÄ

On lämmin, juhannuksen jälkeinen kesäkuun päivä ja istumme Vaasalaisen omakotitalon aurinkoisella terassilla. Anu ja minä olemme tulleet tapaamaan Juhani Koivusaarta ja Eero Murtomäkeä, jotka molemmat ovat monin tavoin ansioituneita ”voimahahmoja” alueen luonnonarvojen vaalimisen saralla. Dokumentin onnistumisen kannalta Juhanin ja Eeron kaltaisten, aluetta laajasti tuntevien ja siellä paljon työskennelleiden henkilöiden apu on ensiarvoisen tärkeää. Keskustelun edetessä käy selväksi, että molemmat ovat valmiita auliisti antamaan meille neuvoja ja ensimmäiseksi saamme liudan nimiä ja puhelinnumeroita muista hyödyllisistä henkilöistä, joiden puoleen myös kannattaa kääntyä. Sovimme myös ensimmäisestä kuvauskohteesta, joka on seuraavana päivänä tapahtuva merikotkanpoikasen rengastus. Kyseessä on viimeinen alueella tehtävä, hieman myöhäiseksi jäänyt rengastus. Kun eroamme, ilmassa on tekemisen meininkiä ja tyytyväisinä suuntaamme kohti Björköbytä ja kahden muun tärkeän tukihenkilömme Kirsti Lehtisen ja Vesa Heinosen kotia.

Seuraavana päivänä merikotkan rengastus -kuvaus menikin sitten kokolailla persiilleen. Yli 21 metrin korkeudessa sijaitsevassa pesässä oleva poikanen on rengastuksen kannalta jo melko isokokoinen. Tämä aiheuttaa hankaluuksia, eikä poikasta saada laskettua alas, vaan se on rengastettava pesällä. Niinpä saaliina on ainoastaan kuvaa, jossa rengastajan takaa näkyvät isokokoiset siivet, joita poikanen tarmokkaasti leyhyttelee. Tämä on hyvä muistutus siitä, että olemme tekemässä dokumenttia ja nimenomaan luontodokumenttia. Tässä lajissa joihinkin asioihin voi vaikuttaa, mutta joihinkin sitten taas ei. Paljon jää sattuman, onnen tai tms. varaan ja siihen on vain tyytyminen.

KATSO VIDEO TÄÄLTÄ!

kotkan pesalla

majakka ikoni